Elokuva
Kymmenentuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua rauhaa rakastavat mammutinmetsästäjät, yagalit, odottavat elefanttien esi-isien esiinmarssia, sillä kylässä kärsitään nälkää. Onneksi kylänvanhin, Äitivanhus (Mona Hammond), osaa tulkita milloin mitäkin merkkejä ja vihjeitä, ja tietää, että muutoksen tuulet tulevat puhaltamaan kovemmin kuin koskaan. Nuori, orvoksi jäänyt metsästäjä D`Leh (Steven Strait) himoitsee mammutinkaatajalle kuuluvaa valkoista keihästä, jonka avulla hänestä tulisi kylän uusi johtaja, ja saisipa poika vielä bonuksena sinisilmäisen sydämenvalittunsa Evoletin (Camilla Belle) itselleen. Vaan yhtenä yönä kylään hyökkää ikäviä vieraita, jotka ryöstävät Evoletin mukaansa kauas vuorten taa. D`Lehin on lähdettävä takaa-ajoon, jossa häntä auttaa monet metkut tietävä mestarimetsästäjä Tic`Tic (Cliff Curtis). Urheat yagal-soturit kohtaavat monenmoisia ihmeitä ja saavatpa he tukeakin muilta kaltoin kohdelluilta heimoilta jahdatessaan inhoja ihmisryöstäjiä kauas pyramidien maahan.

10.000 B.C. on hämmentävän typerä elokuva. Ohjaaja Roland Emmerichin ja säveltäjä Harald Kloserin käsikirjoitus on heikoimmillaan kuin alakoululaisten tekemä kokoelma toinen toistaan tyhmempiä kliseitä ja aivottomia anastuksia muista esihistorialliselle ajalle sijoittuvista seikkailuista. Enkä nyt edes aloita etsimään kohteita fantasiakirjallisuudesta. Pahimmillaan tuntuukin, että miltei jokainen innovaatio olisi muokattu muiden tekemistä teksteistä, mutta silti niiden käsittelyssä onnistumatta. Elokuvasta kun puuttuu hienon Jean-Jacques Annaud`n Taistelu tulesta -elokuvan (1981) antropologinen aitous, John Miliuksen Conan barbaarin (1982) eeppinen raivo tai vaikkapa Mel Gibsonin Apocalypton (2006) raaka realismi.

Ja se mitä ei ole lainattu, on kirjoitettu muuten vaan päin prinkkalaa. Yagalit puhuvat huonoa englantia ja pääpahikset vahvasti arabiaan viittaavaa kieltä. Muutenkin asetelmat ovat naurettavan mustavalkoisia, urheat sankarit ovat selvästi valkoihoisia, pahojen perimän tullessa Lähi-idästä. Poliittisesti korrektisti vallankumoukseen liittyvät vieraat heimot, hurjat Nakut etunenässä, ovat taas latinoja ja/tai afroamerikkalaisia. Ja kun kaikki vastoinkäymiset osataan oudosti kääntää eduksi, kertojana toimiva Omar Sharif muistuttaa, että näin olikin jo aikojen alussa kirjoitettu. Myötähäpeä saavuttaa lakipisteensä useaan kertaan, milloin pepsodent-hymyisen sankarin kesyttäessä pelkällä katseellaan julman sapelihammastiikerin, milloin tarinan syrjäyttäessä alkeellisimmankin logiikan selittelemällä milloin mitäkin ihmepelastusta jo aikojen alussa ennustetulla profetialla.

Kohutut erikoistehosteet on laiskasti renderoitu samasta alkumateriaalista kuin Jurassic Parkin (1993) hirmuliskot, vaikka yksikään peto ei nousekaan Raptorien tai T-Rexin pelottavaan massiivisuuteen.
Muutamin kohdin pääkuvaajana toiminut Ueli Steiger onnistuu tuomaan kuviin suuruutta ja vakavasti otettavaa elokuvallisuutta, mutta jokaisesta onnistuneesta kohokohdasta Emmerichin laiska ohjaus ja tyylitön käsikirjoitus rankaisevat armotta.

Näyttelijät ovat kaikki enemmän tai vähemmän b-luokkaa, varsinkin päärooliin valittu Steven Strait, jonka lyhyen uran tähtihetkinä voidaan pitää hövelikomediaa Sky High (2005) ja Renny Harlinin aivan ala-arvoista nuorten miesten homoeroottista noitapiiriä The Covenant (2006). Mukiinmenevästä draamasta The Ballad of Jack and Rose (2005) ja kamalasta uudelleenlämmittelystä Kun tuntematon soittaa (2006) muistettava Camilla Belle on intohimojen kohteena etäinen ja kylmä. Ulkonäöltään erehdyttävästi Libyan hullua hallitsijaa Muammar Gaddafia muistuttava Affif Ben Badra on julmana sotalordina yksiulotteinen ja pitkälti pelottavalla naamavärkillään artikuloiva sosiopaatti. Nuoren Nathanael Baringin epäkiitollisena roolina on Baku, lähinnä ärsyttävä sidekick, jonka tehtävänä on tuoda tarinaan tahatonta huumoria ja noloja tilanteita. Ainoa näyttelijä joka edes jollain muotoa säilyttää arvokkuutensa, on monista konnarooleistaan tuttu Cliff Curtis, jonka kokenut metsästäjä tuo tarinaan ripauksen sen niin kaipaamaa karismaa.

Sävellystyössään Harald Kloser on keskittynyt luomaan toinen toistaan mahtipontisempia orkestraatioita, joissa vaskitorvet ulvovat ja patarummut paukkuu. Ihmisääniä Kloser onnistuu muutamin kohdin käyttämään ihan kekseliäästikin, mutta kokonaisuutena elokuvan musiikkiraidat ovat hetkessä unohdettavia esityksiä.

Yhteenveto
Massiivisella mainostuksella 10.000 B.C. saatiin nostettua Yhdysvaltain katsotuimpien elokuvien kärkeen ensi-iltaviikonloppunaan, mutta viidakkorumpu pitää varmasti siitä huolen, että puheet menestyksestä ovat ennenaikaisia. Ohjaaja Roland Emmerich on kertonut tekevänsä elokuviaan tavallisille katsojille, ei kriitikoille.
Kuinka vaan, tällä kertaa molemmat tahot tulevat olemaan äärimmäisen pettyneitä lopputulokseen.