Elokuva
Sergio Martinon spagettiwesterniä, Mannajaa (1977), on enemmän kuin usein verrattu vuotta aikaisemmin valmistuneeseen Enzo G. Castellarin ohjaamaan Keomaan. Samaan hengenvetoon genren loppumetreillä valmistunutta Mannajaa voisi kuitenkin verrata tusinaan muuhun italolänkkäriin, sillä alun alkujaankin varsin yksinkertaisista aineksista koostuva lajityyppi alkoi olla yli kymmenen vuoden kukoistuksen jälkeen jo viimeiseen luuhun asti kaluttu. Mannajan voikin nähdä eräänlaisena kollaasina genren tunnetuimmista ja vähemmän tunnetuista palasista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti elokuvan vika tai heikkous, sillä se osallistuu genren hautajaissaattueeseen varsin näyttävällä ja toimivalla paketilla, joka pysyy useista tutuista elementeistä huolimatta sinnikkäästi omin jaloin pystyssä.

Maurizio Merlin näyttelemä asesankari saapuu Suttonvillen kaivoskaupunkiin mukanaan muhkean palkkion arvoinen lainsuojaton. Mies haistaa, että siveellisessä, tai toisin sanoen ankean kireähkössä kaupungissa on rahaa odottamassa oikeaa ottajaansa, ja hän päättää jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä paikallisen kaivosjohtajan tiukentaessa kovakätistä imperiumiaan. Kulkuri kulkee nimellä Blade, sillä hänellä on tapana hoitaa jutustelu tomahawk-kirveellään, mutta ammuttuaan salamannopeasti saluunallisen irvisteleviä kovanaamoja, hän tähdentää osaavansa puhua myös muita kieliä.

Tarinan loppu onkin sitten sanalla sanoen historiaa, sillä elokuva on tuttua edestakaisin sinkoilevaa juonittelua ja ankaraa välienselvittelyä, joiden keskeiset piirteet eivät sinällään mitään yllätyksiä tarjoa. Tutuista elementeistään huolimatta Mannajan juoni on jopa yllättävän koukeroinen, ja tarina kattaa tavanomaista laajemman kirjon eri tapahtumia, tunteita ja tutkielmia. Siinä missä amerikkalaiset lännenelokuvat käsittelivät usein lain ja järjestyksen puutteen keskellä tapahtuvia moraalisia valintoja, spagettiwesternit ovat usein olleet varsin suoraviivaisia ja kylmiä kostotarinoita. Mannaja on niin ikään osittain kostotarina, mutta samalla se on myös paikoin kantaaottava ja jossain määrin yhteiskunnallinen teos. Perinteisen, tyylitellyn viileän väkivallan ohella Mannaja näyttää myös veritekojen karmivan ja brutaalin puolen, joka tavoittaa yhteisön lisäksi myös katsojan.

Vaikka elokuvaa voikin onnitella monitasoisempien kuvauksien liittämisestä vanhoihin kuvioihin, päätyy samainen yritteliäisyys myös pieneksi miinukseksi. Kokonaisuus ei ole täysin saumaton ohjaajan yhdistellessä genren eri piirteitä sieltä täältä. Tunnelma ja paikoittainen sanoma jäävät välillä ikävästi jalkoihin suunnan vaihtuessa muutamaan otteeseen elokuvan aikana. Ei Mannajaa rikkonaiseksi voi syyttää, mutta pientä linjojen täsmentämistä se olisi saattanut tarvita.

Mikä Mannajassa sitten on hyvää? Genre. Vanhat vitsitkin jaksavat naurattaa, kun joku kertoo ne tarpeeksi hyvin, ja Sergio Martino tekee juuri näin. Elokuvan visuaalisuus on huippuluokkaa, samoin henkilöhahmot, jotka selviävät helposti muutamista hölmöilyistä viihteellisyyden nimissä. Bladen hahmo on tuttu ja tyypillinen kovanaama, jonka toimintaelokuville olennainen tavaramerkkiase on todellisuudessa kaikkea muuta kuin tehokas tai käytännöllinen, mutta se on pirun tyylikäs. Kostotarina aiheineen ja takaumineen seuraa vanhaa kaavaa, mutta tekee sen niin ikään tyylikkäästi. Juonikuviot ja tapahtumien kehittely ovat meille tuttuja vanhoista klassikoista, mutta olennaista ei olekaan se, mitä me tiedämme tapahtuvan, vaan pikemminkin se, mitä me odotamme tapahtuvan. Me tiedämme henkilöhahmojen kohtalon ennen heitä, ja kun kuolema odottaa kulman takana, me hymyilemme jo valmiiksi. Spagettiwestern on ollut genrenä varsin sisäsiittoinen, joten sen hedelmistä nauttiaksemme joudumme usein nielemään myös juuret saman tarjoilun aikana. Mannaja ei tee tähän poikkeusta, ja siitä nauttiakseen katsojan tulee ottaa se sellaisena kuin se on - lajityyppinsä itsepäisenä ilmentymänä. 

Tekniikka
Anamorfinen kuva (2.35:1) on kauttaaltaan hieman haaleahko ja roskainen, mutta alkuperäismateriaalin huomioon ottaen kuitenkin varsin siedettävä. Mannaja tehtiin melko pienellä budjetilla, joten ihmeitä ei restauroinnillakaan saada aikaan. Dolby Digital 2.0 -ääniraita toistaa niin ikään kelvollisesti jälkiäänitetyt efektit, dialogin ja musiikin. Pientä tunkkaisuutta ei päästä pakoon, mutta muuten ääniraita on selkeä ja asiansa ajava.

Lisämateriaali
Lisämateriaalina levyllä on ohjaajan tekstipohjainen haastattelu, ohjaajan ja Maurizio Merlin filmografiat, postereita sekä seitsemän traileria Fireboxin julkaisemista elokuvista.

Yhteenveto
Sergio Martinon ohjaama spagettiwestern Mannaja on yksi lajinsa viimeisimpiä suoraselkäisiä edustajia. Elokuva ei tavoita kulta-ajan mestariteoksia, ja kyynisimmät voivatkin nähdä Mannajan jo hiipuneena hiilenä, mutta samalla se tarjoaa kuitenkin vanhaa viihdyttävää villin lännen vilinää - likaa, luoteja, kostoa ja kuolemaa.