Elokuva
Mitä tarvitaan, kun tehdään täydellinen rock-dokumentti? 1. Maailman legendaarisin rockyhtye, The Rolling Stones. 2. 17 kameraa ja niiden taakse täydellinen armeija ammattilaisia. 3. Kaksi iltaa New Yorkin Beacon Theaterissa. 4. Maailman paras ohjaaja Martin Scorsese. Näillä aineksilla lopputuloksena on rockleffojen aatelinen, täydellinen keikkataltiointi Shine a Light.

Rennolla otteella alkava elokuva seuraa tekijöitä monella mantereella, salakuuntelee keskusteluja ja hektistä suunnitteluvaihetta, ennen kuin siirrytään itse areenalle, New York Cityn Beacon Theateriin. Siellä kateutta herättävä kuvausryhmä kamerajumala Robert Richardsonin (kuusi Oscar -ehdokkuutta ja kaksi voittoa, JFK, 1991 ja The Aviator, 2004) johdolla virittää instrumenttejaan bändin lailla ja pähkäilee satojen eteen tulevien ongelmien ratkaisuja. Ohjaaja Martin Scorsese ryntäilee tuhanteen paikkaan, vastaa miljoonaan kysymykseen ja miettii viime hetken päätöksiä, juuri ennen h-hetkeä. Yhdysvaltain ex-presidentti Bill Clinton vierailee artistien luona ja kuuluttaa kuumeisesti odottavalle yleisölle sisään illan pääesiintyjän. Sitten räjähtää Jumpin´ Jack Flash, ja The Rolling Stones on paremmassa vireessä kuin koskaan.

Mestarillisesti kaiken, mihin tarttuu, tekevä Martin Scorsese keskittyy olennaiseen eikä tee ensimmäistäkään virhettä. Ei hidasta tai nopeuta kuvaa, ei leikkaa salamavauhdilla otoksesta toiseen tai piirtele kauniita kaaria lavasteissa tai yleisössä, vaan panostaa kaiken siihen mitä lavalla tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu. ”Kivet” soittavat kuin tulessa, ja jokainen bändin jäsen tuntuu sisäistäneen näiden kahden dokumentoidun illan ainutlaatuisuuden.

Jotain intiimiä ja ehdottoman eläväistä on Scorsese saanut tarttumaan filmille, jota on kuvannut 16 35 millistä ja yksi digitaalinen Panavision Genesis -kamera. Kuvaajaryhmä on käsittämätön, alansa kiistattomia taitajia löytyy mm. Andrew Lesnie (mm. Taru sormusten herrasta -trilogia), Emmanuel Lubezki (Sleepy Hollow, Children of Men), Mitchell Amundsen (Transformers), Stuart Dryburgh (Once Were Warriors), The Painted Veil - Kirjava huntu), Robert Elswitt (Magnolia), There Will Be Blood) sekä aiemminkin Rollareiden kanssa työskennellyt (raju dokumentti traagisesti päättyneeltä Altamontan keikalta vuonna 1969, Gimme Shelter), 1926 syntynyt herrasmies ja tyyliniekka Albert Maysles.  Scorsesen edellisessä dokumentisssa, Bob Dylanin elämää ja uraa avanneessa No Direction Home : Bob Dylan, loistavaa työtä tehnyt editoija David Tedeschi leikkaa kuvaa rauhallisesti, ilman ensimmäistäkään kikkaa tai efektisiirtymää. Rytmi on kiihkeä, lavan tapahtumia seuraava, mutta ei kertaakaan tahteihin tarttuva, tyylikeino, joka tekee elämyksestä, jos mahdollista, vieläkin todellisemman. Näin lähelle esiintyvää bändiä ei keikalla voi päästä, ellei soita esiintyvässä orkesterissa itse.

Lava-akti on Rollareiden monilta Suomen keikoiltakin tuttua biletystä rytmimusiikin ytimessä.  Sir Mick Jagger heiluu, pomppii, tanssii ja vetkuttaa kuin korkeampien voimien riivaamana.  65-vuotias Michael Philip Jagger ravaa pelkistettyä lavarakennelmaa keikan aikana edestakaisin, ristiin rastiin liki samoja lukemia mitä futistuomari kokonaisen matsin aikana. Jaggerin kanssa saman ikäinen rokin ruumiillistuma Keith Richards rentoilee koko rahan edestä.  Rööki huulessa leveä virne naamallaan ikoni pyörähtelee omia kuvioitaan ja repii stratocasteriaan niin kuin vain Keith Richards osaa. ”Keefin” taatun omaperäisesti tyylittelemä bluesklassikko You Got The Silver on yhtä aikaa juurekas tulkinta ja hellyttävän rujo esitys, jonka aikana selviää viimeisillekin miettijöille, miksi juuri Jagger on The Rolling Stonesin solisti. Ronnie Wood on tapansa mukaan keskellä kuvaa piilossa, varastaen fokusta pääparilta muutamilla sooloillaan ja instrumentinvaihdoilla. Herrasmiesmäinen Charlie Watts istuu rumpupatterinsa takana eleettömänä ja komppaa bändiä atomikellon tarkkuudella mainiolla välilyöntitekniikallaan. Basisti Daryl Jones, huipputason puhallinryhmä (Bobby Keys, Tim Ries, Kent Smith ja Michael Davis) sekä kosketinsoittaja Chuck Leavell hoitavat kaikki leiviskänsä paremmin kuin hyvin. Seksiä tihkuva ja häpeilemättä Jaggerin kanssa flirttaileva Lisa Fischer sekä Bernard Fowler ja Blondie Chaplin muodostavat timantinkovan taustakuoron, joiden ammattitaidolla on suuri merkitys onnistuneeseen lopputulokseen.

Biisilista on onnistunut sekoitus klassisia Rollari-hittejä ja vieraampaakin materiaalia. Jokainen esitys on omalla tavallaan kohokohta, mutta parhaiten ainakin allekirjoittaneeseen tarttuivat jengin pähkinöiksi pistävä She Was Hot, uskomattoman intiimi As Tears Goes By, hilpeän kaksimielinen Far Away Eyes sekä koko paikan räjäyttävä Sympathy For The Devil, unohtamatta todellista klassikoa Brown Sugar. Vierailijoina nähdään The White Stripesin Jack White (rennon letkeä Loving Cup), Buddy Guy (sanomaltaan vinon humoristinen bluesrunkutus Champagne & Reefer) sekä yllättävästi varsin maanläheinen Christina Aquilera (kiihkeä Live With Me). The Rolling Stones on ollut kiinteä osa Martin Scorsesen elokuvien äänimaailmaa ja Mick Jagger leukailikin ironisesti, että Shine a Light on ehkä ainoa Scorsesen elokuva, missä ei kuulla Gimme Shelteria.

Yhteenveto
Mestariohjaaja Martin Scorsese todistaa, että vierivillä kivilläkin on sielu loistavassa keikkadokumentissaan Shine a Light, joka menee suoraan rockleffojen aateliin. Tiedetään, se on vain rokkia. Mutta minä pidän siitä.