Elokuva
Lähes rajattomalta vaikuttavalla mielikuvituksella varustettu ranskalainen höpönassuohjaaja Michel Gondry aloitti kansainvälisen uransa Charlie Kaufman -kollaboraatioilla Human Nature (2001) ja Tahraton mieli (2004). Näistä jälkimmäinen oli niin valtava yleisö- ja arvostelumenestys, että se antoi ohjaajalle vapaat kädet liikkua käytännössä mihin suuntaan tahansa. Myös mainoksia ja musiikkivideoita ohjanneen Gondryn seuraavat siirrot olivat kehuttu musiikkidokumentti Dave Chappelle’s Block Party (2005) sekä reippaasti flopannut äkkiväärä friikkisekoilu The Science of Sleep (2006), jonka ymmärtäjät olivat huomattavasti harvemmassa. Omalaatuinen ja persoonallinen on Gondryn uutukainen Be Kind Rewindkin, vaikka se ulkomuodoltaan muistuttaakin varsin konventionaalista komediaa.

New Jerseyn Passaic on näivettynyt lähiö, jonka ainoa meriitti on olla edesmenneen jazzmuusikko Fats Wallerin synnyinpaikka - Wallerin, josta harva paikallinenkaan on koskaan kuullut. Huvituksia Passaicissa on niukasti lukuunottamatta ”Be Kind Rewind”-nimistä, purku-uhan alla olevaa videovuokraamoa, josta lähiön apaattiset asukkaat lainaavat dollarin hintaisia, kulahtaneita VHS-nauhoja (DVD-levyt ovat täällä vielä suuren luokan hifiä, josta tuskin on kuultukaan). Vuokraamon omistaa herra Fletcher (Danny Glover), joka jättää putiikin hoidon muutamaksi päiväksi Miken (Mos Def) vastuulle. Kuvion sotkee Miken tohelo ystävä Jerry (Jack Black), joka käy yhden miehen sotaa paikallista voimalaitosta vastaan ja onnistuu yöllisen sabotaasihyökkäyksensä aikana saamaan sen luokan sähköiskun, etteivät herran omat virtapiirit ole enää entisensä. Videovuokraamoon astuessaan magneettimies sitten tuhoaa kaiken mihin koskee ja jättää jälkeensä vain tyhjäksi pyyhkiytyneitä nauhoja. Liiketoiminnan pelastamiseksi ei ole muuta tehtävissä kuin kuvata itse elokuvat uudestaan parikymmenminuuttisina kotivideoversioina - ja toivoa, ettei kukaan huomaisi eroa.

Elokuvien lyhennetyt uusioversiot, joista käytetään tekaistua ja sinänsä merkityksetöntä nimeä ”sweded” eli ruotsitetut, ovat sitä samaa riemastuttavan kotikutoista kamaa, jota YouTube on pullollaan. Gondry pistelee tällä piikkejä myös Hollywoodin lihaan, sillä itsetehdyistä ruotsituksista tulee Passaicissa nopeasti hitti, ja reipas tee se itse -meininki saa lamaantuneessa lähiössä valtavasti kaikupohjaa. Luovuutta, mielikuvitusta ja omanarvontuntoa ylistävän Gondryn elokuva kannustaa omalla olemuksellaankin tekemään ja ajattelemaan itse. Harmi vain, että Ghostbustersista, Rush Hour 2:sta ja vaikkapa RoboCopista pahvilavasteissa tuunatut sweded-versiot jäävät Be Kind Rewindin ainoaksi hauskaksi asiaksi. Jack Blackin ja Mos Defin turpea toilailu jaksaa huvittaa hetken, ja sweded-versiot ovat parhaimmillaan hulvattomia, mutta komediakokonaisuutena Be Kind Rewind on hauska vain sillä sisäänpäinlämpiävällä tavalla, joka saa jatkuvasti epäilemään, yrittääkö ohjaaja nyt vetää katsojaa höplästä. Amatöörimäisyyden tuntu lienee Gondryn tarkoituksellista, itsereflektiivistä leikkiä, mutta rytmitön leikkaus, superpöljä juoni ja etenkin pitkitetty, siirappinen loppu tekevät elokuvasta turhan raskassoutuisen kokemuksen.

Pohjimmiltaan Be Kind Rewindissa on kyse pienen ihmisen ja hänen yhteisönsä kapinasta pysyvien arvojen puolesta jatkuvaa uudistamis- ja uudistumisvimmaa vastaan, koski se sitten kaupunkisuunnittelua, elokuvien tallentamismuotoa tai ihmistä itseään. Gondryn perinnetietoinen villasukkanostalgia on viehättävää, mutta ei vain istu millään Jack Black - Mos Def -vetoiseen valtavirtakomediaan. Woody Allenin perintö yrittää lyödä kättä capralaisen melodraaman kanssa elokuvassa, jota Gondry on kenties kaavaillut metatason kunnianosoitukseksi elokuvallisille edeltäjilleen, mutta referenssit jäävät kovin täsmentymättömiksi. Nimekkäät sivuosanäyttelijät Mia Farrow’n johdolla tuntuvat hekin olevan paikalla enemmän hatarina viittauksina johonkin elokuvan ulkopuoliseen kuin varsinaisesti tekemässä mitään Be Kind Rewindin kannalta merkittävää. Sympaattinen, hyvää tarkoittava elokuva silti - vielä kun Jack Black näyttelisi joskus jotain muuta kuin omaa komediallista itseään.

Yhteenveto

Michel Gondryn sisäänpäinlämpiävä metaelokuva on vastustamattoman hupsu luovuuden ylistys, joka ei komediana oikein koskaan nouse siivilleen.