Elokuva
Juan Antonio Bayonan täyspitkä esikoinen, Orpokoti (El Orfanato), yhdistelee taidokkaasti niin perinteistä espanjalaiskauhua kuin -draamaakin. Esimerkiksi kollega Jaume Balaguerón kerrontatyylistä mies erottuu ihmisläheisemmällä ja samalla tiukemmalla lähestymistavallaan. Toki elokuvasta näkyy huomattavan suurena myös tuottajien Guillermo Del Toron (Devil’s Backbone, Pan’s Labyrinth) ja Álvaro Augustínin kädenjälki. Ensimmäisenä silmille hyppäävänä seikkana katseluelämystä häiritsevätkin lukuisat näiden miesten aiemmista töistä matkitut ideat. Erityisesti Augustínin tuottaman The Baby’s Roomin (Películas para no dormir: La habitación del niño, 2006) tapahtumat käyvät Orpokodissa kuin kakkoskierrostaan. Lisää ideoita tarinaan on vetäisty niin Silent Hillistä (2006) kuin Poltergeististakin (1982).

Yhtäläisyyksistä ja samankaltaisuuksista huolimatta omaksi pieneksi käärökseen kiedottu juoni on saatu kuin saatukin toimimaan - vieläpä loistavasti. Kerronta on ihailtavan tiivistä ja suureksi osaksi todella vetävää. Toisin kuin esimerkiksi The Baby’s Roomin kohdalla, käsikirjoituksen yksityiskohtaisuuteen on nyt onneksi panostettu kunnolla. Tapahtumat ovat omassa luokassaan tarpeeksi loogisia ja kronologisessa järjestyksessä oikein meneviä. Vanhan orpokodin tarinaa paljastetaan pikkuhiljaa, mutta tarpeeksi suurina annoksina, jotta puolityhjää ei tarvitse nieleskellä. Toimivasta kokonaisrakenteesta huolimatta mukaan olisi voitu sulloa orpokodin uusien asukkaiden kohtalon kertova kohtaus. Nyt vammaiset tulokkaat on käytännössä unohdettu kokonaan, työnnetty sivuun heti heille järjestetyn tervetuliaisjuhlan jälkeen. Loogisesti juhlan tapahtumia ajatellen ratkaisu on ollut päähenkilö Lauran (Belén Rueda) kannalta oikea, mutta pelkkä sivulauseessa asian kuittaaminen ei silti tunnu riittävän perusteluksi kyseisen kohtauksen poistamiselle.

Pakkoko lisäksi jokaiseen espanjalaiseen lastenkotiin (vrt. esim. Devil’s Backbone, Fragile - pahuuden ovi) on tunkea ilkeä hoitsu, joka murhaa tai kiduttaa avuttomia lapsia? Luulisi, että kyseiset hoitajat pian oppisivat läksynsä, kun poikkeuksetta jokaisessa tapauksessa nämä penskat palaavat myöhemmin kummittelemaan. Orpokodin tapauksessa aaveet on onneksi toteutettu mahdollisimman tyylikkäästi, joten naiiveja pikkulakanoita ei sentään lentele ympäriinsä. Vaikka yksi pökkelö huppupäinen kakara kartanon mailla seikkaileekin, on hänen hieman Hohtomainen hahmonsa juuri ja juuri hyväksyttävyyden rajoissa. Läpinäkyvyystehosteita ei onneksi myöskään ole viljelty, vaan aavemaisuus on rakennettu pitkälti loistavien ääniefektien, visuaalisen tunnelman ja nokkelien pikkujuttujen avulla.

Onko Orpokoti sitten niin pelottava, että se saa menettämään yöunet? Varsinaisia shokkisäikäytyksiä ei ole luvassa, eikä vertakaan lennä kuin pari pisaraa. Ruumiita ja luunkappaleita sen sijaan nähdään muutamia, mutta näiden ulkopuolella elokuva ei ole juurikaan Pan’s Labyrinthiä tai The Othersia pelottavampi. Tunnelma on näiden kahden kanssa samaa tasoa, vaikka Orpokoti jonkin verran rosoisempi tapaus onkin - pitkälti visuaalisen ilmeensä vuoksi.

Henkilöhahmoista vielä pari sanaa. Lauran miehenä nähtävän Carlosin (Fernando Cayo) rooli jää hyvästä yritteliäisyydestään ja monipuolisuudestaan huolimatta jokseenkin yhtä turhaksi kuin muissakin samantyyppisissä filmatisoinneissa, joissa ideana on kadonnutta lastaan etsivä vanhempi, ja tämän touhua vierestä seuraava puoliso. Täten miehen omat ratkaisut tuntuvat lopulta kliseisen tyhmiltä, jopa tunteettomilta, vaikka alussa miekkonen onkin ollut järkevä ja tärkeäkin tukihahmo. Muitakin hölmöjä sivurooleja mukaan on tungettu meedioista rikostutkijoihin, ja näiden kaikkien jaloissa pyöriminen vain vahvistaa esille voimakkaasti hyppääviä mielikuvia Augustínin muista tuotannoista kopioiduista kohtauksista. Erityismainintana pitää toki mainita vielä loistava lapsinäyttelijä Roger Príncep, jonka roolityö on parasta 9-vuotiaan valkokangastyöskentelyä aikoihin. Poika onnistuu olemaan niin luonnollinen ja harvinaisen epä-ärsyttävä, että hänen kohtauksiaan seuraa mielellään.

Kaiken kaikkiaan Orpokoti on hyvä elokuva. Se viihdyttää ja pitää mukavasti otteessaan, kunhan tarinaa seuraa sopivan intensiivisesti. Belén Rueda on pääroolissa täydellinen, eikä ohjaaja Bayona ole joutunut hipomaan rimaa missään vaiheessa. Kiljuntaan ja päättömään ympäriinsä säntäilyyn ei ole ollut tarvetta sortua. Suuren lavastekartanon puitteita ei kuitenkaan ole käytetty niin mahtipontisesti kuin mahdollisuus olisi ollut: ahtailla käytävillä ja pienissä komeroissa ähkiminen nostaa ennemminkin klaustrofobian tunteet pintaan.

Tekniikka
2.35:1-suhteen anamorfinen kuva on käsitelty silmiä tahallaan rasittavaksi. Värikylläisyys on laskettu alas, minkä vuoksi värimaailma on todella köyhä ja ruskehtava, mutta eniten pupilleja ärsyttää jyrkkä kontrasti, jonka kautta annetaan rauhassa taivaiden palaa puhki. Tehokeino tämäkin, mutta kontrastia tuntuu silti olevan vähän liikaa.

Visuaalisuus on kuvauksen puolelta kunnossa, ja monet persoonalliset kuvakulmat jäävät mieleen. Sen sijaan leikkaus sisältää joitakin pieniä kohtia, jotka tökkäisevät rytmiä huonompaan suuntaan. Yhdessä kohdassa käytetty hyppyleikkauskaan ei yksinäisenä tehokikkana tunnu sopivan saumattomasti kokonaisuuteen.

DTS/Dolby Digital 5.1 -ääniraidat on hiottu viimeisen päälle, ja erityisesti ääniefekteistä tulee plussaa. Äänisuunnittelu on muutoinkin toteutettu huolella, ja elokuvailmaisullista kerrontaa käytetään myös oikeaoppisesti ääniraidalla. Kaikki viisi kanavaa ovat sopusuhtaisessa käytössä toisiinsa nähden, ja subbaria myöten soundimaailma on paitsi erittäin dynaaminen, myös teknisesti täysin moitteeton.

Lisämateriaali
Ennen elokuvaa nähdään Dante 01 -traileri. Varsinainen lisämateriaali-osuus sisältää muhkean määrän kaikkea kivaa. Valikoimasta löytyy ohjaajan tervehdys ja DVD:n esittely, Roger Príncepin koekuvaukset ja haastattelu (9 min), alku- ja lopputekstien tekemistä (3 min), sekä lavasterakenteiden ja valaistuksen suunnittelua (3+5 min). Meedion ääni -osiossa kuullaan elokuvan meediokohtaus äänisuunnittelija Oriol Tarragón kommenteilla. 8-minuuttinen Del Toron ja Bayonan yhteishaastattelu olisi voinut olla pidempikin.

“Kadonnut elokuva” sisältää elokuvasta poisjätettyä kuvamateriaalia, joka lienee kuvattu varsinaisten kuvausten välitauoilla. “Elokuva” keskittyy näyttämään lasten leikkejä mykkäfilmin keinoin. Tämän lisäksi tarjolla on myös viralliset Poistetut kohtaukset vaihtoehtoisen lopun ja alun kera (20 min). Ohjaajan kommenttien myötä selkenee myös miehen hurjan yksityiskohtainen visio kokonaisuudesta ja käsikirjoituksen sisältämistä viitteistä. Esille tuodaan myös tekijöiden aivan liian monimutkaiset ja taide-elokuvaa lähentelevät tarinan moniulotteisuudet, joita onneksi leikkauspöydällä on ymmärretty yksinkertaistaa.

Lopuksi nähdään vielä pakollisten trailerin ja teaserin lisäksi luonnoksia ja tarinoita kuvakäsikirjoituksen muodossa. Lisämateriaalia onkin levylle koostettu sopivan runsas määrä, joka tuo paljon nippelitietoa elokuvasta kiinnostuneille.

Yhteenveto
Vaikka Orpokoti kierrättää muiden kauhuelokuvien ideoita, se kierrättää niitä tarpeeksi tyylikkäästi muodostaakseen omanlaisensa taideteoksen. Moniulotteinen ja tiivistunnelmainen draama on hienosti tasapainossa kauhuelementtien kanssa, ja kokonaisuutta täydentävät loistavat näyttelijät. Tekijöidensä aiemmissa tuotannoissa jo käytetyt ideat ja pienet kliseemäisyydet syövät tehoa, mutta jos espanjalaisia elokuvia ei ole paljoa nähnyt, saattaa Orpokoti tarjota hienonkin elämyksen.