Elokuva
Frédéric Beigbederin omaelämäkerrallisen, mainosmaailman pohjamutia ruoppaavan romaanin 99 F (2000) elokuvaversiolle voisi tuskin kuvitella sopivampaa ohjaajaa kuin Jan Kounen: väkivaltailottelusta Dobermann (1997) ja psykedeelisestä westernistä Blueberry (2004) parhaiten muistettava villi visualisti on aloittanut oman uransa mainoselokuvien parissa ja tuntee kohteensa perinpohjaisesti. Alkuteos (joka Suomessa kulkee nimillä 24,99€ ja 8,99€, nimen vaihtuessa kirjan myyntihinnan mukaan) kritisoi mieleenpainuvasti monikansallisia, syövän lailla kasvavia multikorporaatioita, brändejä, kulutusyhteiskuntaa sekä mainontaa, joka syöttää rahvaalle voimakkaita kuvia ja valheellista propagandaa ainoana tarkoituksenaan kasvaa ja tuottaa luksusta tekijöilleen. Kounen ottaa näistä yhteiskuntamme irstaista kulutusperversioista kaiken irti ja ilotulittaa samalla rehvakkaasti hyperkineettistä visualismiaan. Tuloksena on ulkonäöltään vaikuttava, mutta tarinaltaan tavanomainen elokuva, jonka omaperäisyyspisteet jaetaan käsikirjoituksen sijaan ohjaajalle, leikkaajalle ja kuvaajalle.

Octave Parengo (Jean Dujardin) on hulppeaa elämää viettävä huippumainostoimiston copywriter, jonka elämän täyttävät huumeet, pintamuoti ja maksulliset naiset. Kokaa on tullut vedettyä nokkaan jo sen verran, että nenän limakalvojen lisäksi mennyttä ovat niin suhteellisuudentaju kuin jotakuinkin kaikki inhimilliset tunteetkin, aidoista ihmissuhteista puhumattakaan. Työnantajilleen haistatteleva moraaliton niljake on kerta kaikkiaan eksyksissä itsensä kanssa, eivätkä tunnetakut tunnu millään aukeavan, vaikka maailmalle kuinka ärhentelisi merkkiaurinkolasien takaa. Loppuunajettu kehäraakki on työssään luonut nahkansa niin moneen otteeseen, ettei mitään ole jäänyt jäljelle.

Octaven äänellä kerrotun muka-tunnustuksellisen teoksen käsikirjoituksen on yhdessä Kounenin kanssa väsännyt työpari Nicolas & Bruno, Frédéric Beigbederin suosiollisella avustuksella. Mikään yksi yhteen -sovitus elokuva ei ole, vaan käsikirjoitukseen on tuotettu uuttakin materiaalia. Romaanin henki ja kaikkea halveksuva mentaliteetti ovat kuitenkin vahvasti läsnä. Bret Easton Ellis ja Michel Houellebecq ovat selvästi vaikuttaneet kirjoittajana ilahduttavan suorasanaisen Beigbederin kirjailijanääneen, mutta esikuviensa tarkkanäköiseen härskiyteen hän ei yllä. Tietty kiltteys vaivaa elokuvasovitusta, joka jättää alkuteoksen ilkeät ja lohduttomat mainosmaailma-analyysit sivumpaan ja keskittyy viihdyttämään katsojaa päähenkilö-nihilistin purskahtelevalla itseinholla ja nokkelalla dialogilla. Satiiri on köykäistä, mutta komedia toimii: varsinkin pääosanesittäjä Dujardin tekee vimmaisesti heittäytyvän ja hauskan roolin moraalisesti korruptoituneen yhteiskunnan rattaissa rimpuilevana ihmisvihaajana, jonka itseironia sentään on vielä tallella.

Kounen kuljettaa kuviaan sujuvasti ja säälimättömällä tempolla. Elokuva on moneen suuntaan arvaamattomasti räiskähtelevä kudelma, jonka pintaa ohjaaja moukaroi jatkuvasti rikki, kyseenalaistaen kuvan auktoriteettia ja muistuttaen samalla kuvien konstruktiivisesta luonteesta. Itsetietoinen rakennelma halveksii niin pysyviä identiteettejä kuin itseään ja katsojaakin, ja juoni ja tarina jäävät hyvin toissijaisiksi elementeiksi. Päähenkilön unet, fantasiat, illuusiot ja tosielämä (jos sellaista on) sulautuvat yhdeksi: kuva on lopulta kaikki, mitä on, niin mainosmaailmassa kuin elokuvassakin.

Omasta rakenteestaan tietoinen ja sillä leikkivä 99 frangia on jälleen kerran niitä elokuvia, jotka kannattaa katsoa lopputekstien loppuun asti, sillä sinne on katsojalle varattu pieni yllätys.

Yhteenveto

Parhaimmillaan railakkaan riemastuttava, pahimmillaan tympeän provokatorinen 99 frangia on hampaaton mediasatiiri, josta oivaltava dialogi ja ohjaaja Kounenin visuaalinen kunnianhimo tekevät viihdyttävän paketin.