Elokuva
Vakuuttavan alun urallansa tehnyt brittiohjaaja Neil Marshall jatkaa tuomiopäivän tarinoitaan, tosin tällä kertaa sanan todellisessa merkityksessä. Doomsday-nimisessä rainassa eletään vuotta 2035. Reilu pari vuosikymmentä taaksepäin Skotlanti eristettiin muusta maailmasta läpipääsemättömällä muurilla siellä levinneen virustapauksen vuoksi, ja sisällä olijat jätettiin oman onnensa nojaan kuolemaan. Uuden virusepidemian puhjetessa keskellä Lontoota kääntyvät katseet kohti karanteenialuetta, jossa viime vuosina havaittu elämä kielii vastalääkkeen löytymisestä. Kahden päivän aikarajalla varustettuna alueelle lähetetään joukko sotilaita ja tiedemiehiä, joiden tehtävä on löytää kyseinen lääke ennen kuin on liian myöhäistä.

Rankasti 1980-luvun postapokalyptisista leffoista piirteitä lainaava Doomsday on kuin kunnianosoitus näille vuosikymmenten takaisille klassikoille. Etunenässä lainausjonossa ovat George Millerin Mad Max -trilogia sekä John Carpenterin Escape from New York/L.A. -duo, mutta osansa saavat myös monet muut vähemmän tunnetut nimikkeet aina ritariromantiikkaa myöten. Marshall on irtautunut Dog Soldiers - ja Descent-elokuvien viitoittamalta omaperäisyyden tieltä, ja tyytynyt tekemään B-luokan hurmekarkelon, jonka ydin häviää jonnekin kolmen tyystin irrallisen näytöksen välimaastoon. Kukin akti onkin kuin oma elokuvansa – sekä kunnianosoitus kyseistä genren klassikkoa kohtaan – joiden sekaan päähenkilöt ovat vain jostain syystä eksyneet.

Irrallisuutta korostaa entisestään eristetyn Skotlannin kaksi valtaryhmittymää, jotka keskinäisistä riidoistaan huolimatta eivät ole minkäänlaisessa kontaktissa toistensa kanssa. Kummatkin osapuolet kyllä puhuvat vihaamistaan vastarinnankiiskeistä, mutta todellisuudessa Doomsday käyttää liittoumia vain tekosyynä juonenkuljetukseen. Todellista konfliktia näiden kahden välillä ei luoda lainkaan, ja osapuolet jäävätkin ikään kuin ulkomaailmalta suljetuiksi omiksi universumeiksi, jotka ovat olemassa vain hidastaakseen päähenkilöiden tehtävää. Tämän lisäksi molemmat näytökset, kummankin ryhmittymän esittely, alkaa ja päättyy täsmälleen samalla lailla toisiinsa nähden. Ainoastaan paikka ja visuaalinen ilme vaihtuvat.

Elokuvan eduksi täytyy kuitenkin myöntää, että sen visuaalisuus toimii. Postapokalyptinen ilmapiiri on saatu hyvin kaapattua, vaikka kuvasto on kieltämättä hieman kliseistä. Tuhon jälkeisen maailman kansoittaneet punkkarit ovat ensimmäinen luku How to Succesfully Copy Mad Max & Earn Some Money While Doing It -kirjassa, ja tuhoutunut suurkaupunki luotiin huomattavasti onnistuneemmin jo pienempibudjettisessa 28 päivää myöhemmin - sekä I Am Legend -elokuvassa. Doomsday kuitenkin näyttää tyylikkäältä ja uhkaavalta, liikuttiin sitten Glasgow’n vehreillä kaduilla tai armeijan hylkäämässä luolastokompleksissa. Ritarikuvastokin näyttää erinomaisen tyylitellyltä, vaikka erottuu joukosta kuin susi lampaiden seasta. Loppupuolen autokaahailuissa on taas sopivassa suhteessa romuttuvaa metallia ja vauhdin hurmaa, mikäli katsoja on sinne asti jaksanut pysyä mukana.

Esikuviensa tapaan Doomsday on ääriväkivaltainen elokuva. Sen esittämässä anarkiadystopiassa selkeästä hallitusprotokollasta luopuneet ja moraalia vailla olevat ihmiskunnan rippeet noudattavat vahvimman oikeutta; tapa tai tule tapetuksi. Alun esittelystä lähtien Marshall tekee harvinaisen selväksi – mikäli joltain on miehen aiemmat työt jäänyt esimerkiksi väliin – että kyseessä tulee olemaan äärimmäisen raaka elokuva. Ruumiit silpoutuvat luotisateessa, jäsenet leikellään irti erinäisin teräasein ja ihmiset grillataan elävältä roviolla. Veri ja ruumiinosat lentävät gorehoundeja miellyttävissä kaarissa pitkin mantuja, kieli kuitenkin syvällä poskessa. Juuri päättömäksi leikatun amazonipunkkarin silmät liikkuvat vielä ruhon tömähtäessä maihin, ja toisella puolella elokuvaa yhä huutava irtopää lentää suoraan päin kameraa. Koomisuudesta huolimatta hurmeiset kuolinorgiat ovat puistattavan aitoa tavaraa, ja yksi harvoja syitä katsoa tämä selkeän hajanainen kokonaisuus.

Tekniikka
1080p-formaatin 2.35:1-kuva on herkkua silmälle. Kontrasteilla vahvasti pelaavan elokuvan värimaailma ja tarkkuus on huikea. Alkupuolen yölliset kohtaukset näyttävät yhtä yksityiskohtaisilta kuin kirkkaassa päivänvalossa kuvatut kumppaninsa, ja ajoittaisesta pehmeydestä huolimatta tarkkuus on kauttaaltaan erinomainen. Värit toistuvat luonnollisina ja mustan taso on kiitettävä.

DTS-HD MA 5.1 -ääniraita jytisee uhkaavasti. Lukuisia toimintakohtauksia sekä jatkuvasti pauhaavaa musiikkia sisältävä elokuva ei anna kotiteatterille rauhaa edes seesteisissä otoksissa. Tilakäyttö on monipuolinen muovautuen elokuvan tapahtumien mukaan, ja etenkin erinäiset kaikuefektit ovat kuulemisen arvoiset. Takakanavat toistavat hienovaraisia tehosteääniä, jotka peittyvät kuitenkin liian usein musiikin alle. Matalat taajuudet tukevat aktiivisesti niin Tyler Batesin sävellyksiä kuin myös monia toimintakohtauksia.

Lisämateriaali
Julkaisun ainoa lisämateriaali on kommenttiraita, jossa ovat äänessä ohjaaja/käsikirjoittaja Neil Marshallin lisäksi näyttelijät Darren Mortiff, Rick Warden, Sean Pertwee ja Les Simpson. Raita on hyvin rento ja läsnä oleva sisältäen myös paljon mielenkiintoisia anekdootteja elokuvan teosta. Muutamia hiljaisia hetkiä lukuun ottamatta kyseessä on oikein miellyttävää kuunneltavaa.

Yhteenveto
Doomsday tekee kunniaa 1980-luvun klassikkoelokuvien kuvastolle, mutta epäonnistuu välittämään eheää kokonaisuutta. Yhden yhtenäisen elokuvan sijaan tuntuu kuin katsoisi kolmea erillistä piennäytöstä. Veren ja toiminnan ystäville luvassa on reilusti molempia.