Elokuva
1980-luvun lopulla Randy ”The Ram” Robinson (Mickey Rourke) oli uransa huipulla, yksi kaikkien aikojen parhaimmista vapaapainijoista, jonka legendaarinen voitto The Ayatollahista (Ernest Miller) kruunasi kaiken. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Randy on yhä painija, mutta niin kaukana loistonsa ajoista, etteivät kirkkaimmat valonheittimet ja markkinahumu enää osu New Jerseyn kurjilla kulmilla pikkurahoista taistelevan miehen elämään.

Monen muun kehäraakin lailla Randy ottelee kouluissa ja kunnantaloilla järjestettävissä rupumatseissa, tekee hanttihommia marketin varastolla ja yrittää rakentaa läppää syvempää suhdetta mukavaan strippariin Cassidyyn (Marisa Tomei) sekä jo vuosia aiemmin vieraantuneeseen tyttäreensä Stephanieen (Evan Rachel Wood). Hetkellinen toive paremmasta huomisesta ja toisesta mahdollisuudesta tulee, kun promoottori keksii uusintaottelun Randyn ja tämän arkkivihollisen The Ayatollahin välille, mutta miehen rankasti rääkätty keho ei enää kykenekään samoihin suorituksiin kuin kaksi vuosikymmentä aiemmin. Sydänkohtaus pakottaa Randyn opettelemaan elämää myös köysineliön ulkopuolella.

Ohjaaja Darren Aronofsky ei ole koskaan kaihtanut elokuvissaan vaikeitakaan aiheita ja se näkyy myös miehen komeassa CV:ssä. Vuosina 1991 - 1993 valmistui kolme kehuttua lyhytelokuvaa, Supermarket Sweep, kulttikirjailija Hubert Selby Jr:n tarinaan perustuva Fortune Cookie sekä Protozoa, jotka sementoivat miehen maineen ja avasivat ison oven omaperäisen nerokkaalle matemaattiselle trillerille Pi (1998). Vuonna 2000 Aronofsky palasi Selby Jr:n narkoottiseen maailmaan ja tuloksena oli suoraan klassikoksi noussut mestarillinen Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream). Pitkän odottelun jälkeen päivänvalon näki Aronofskyn seuraava varsin uniikki esitys: unenomainen ja universaali matkakuvaus The Fountain (2006), joka sulatti kriitikot, mutta joutui lippuluukuilla tekemään tilaa helpommille leffoille. Eikä uusin, The Wrestler, koskettavan raastava kuvaus sovituksesta ja katumuksesta, tee poikkeusta jokaisella elokuvallaan yllättävän ohjaajan jatkumossa.

The Wrestler on pieni ja maanläheinen, dokumentinomainen tyylinäyte, jonka voima on sen karheassa realismissa ja koetun kaltaisessa totuudenmukaisuudessa. Aronofsky tulee kohtauksiin ranskalaisen kuvaajan Maryse Albertin käsivarakameralla, seuraten aivan Rourken takana, tuoden tilanteen niin katsojalle kuin sen kokijallekin yhtä uutena. Albertin kamera onkin mukana enemmän kaverina kuin tallennusinstrumenttina. Samaan aikaan kun Aronofsky näyttää pelkistelemättömän raadollisesti painisalien raa`at realiteetit, missä ainoa keino, millä yleisö voidaan saada hullaantuneemmaksi, on veri, hän kuvittaa suurella sydämellä painijoiden yhteisiä kokoontumisia, joissa veljesrakkaus on käsinkosketeltavan aitoa ja vilpitöntä. Takahuoneessa toisiaan kannustavat ja tukevat äijänköriläät tekevät varttia myöhemmin kaikkensa satuttaakseen kilpakumppaniaan mahdollisimman näyttävästi. Myös showpainin käsikirjoittaminen ennen matseja tulee esitellyksi aidon tuntuisesti: heittojen ja potkujen etukäteisellä sopimisella ei niinkään haluta säästyä kivulta, vaan ainoastaan tietää ja osata reagoida niihin mahdollisimman näyttävästi.

On kliseistä sanoa, että näyttelijä ei näyttele, vaan hän on roolihahmonsa, mutta The Wrestler - Painijan tapauksessa asia on näin: Mickey Rourke on Randy ”The Ram” Robinson. Ja ymmärtääkseen roolihahmoa täytyy osata ymmärtää Mickey Rourkea ja sitä helvetillistä elämänkoulua, jonka joskus kauan sitten Marlon Brandon manttelinperijäksi nostettu mies on omassa elämässään käynyt. Viinan ja huumeiden juoksuhaudoissa kompuroinutta Rourkea on lyöty enemmän kuin laki sallii ja jokainen valonpilkahduskin rankkasuisen ja räävin näyttelijän elämässä on aina päättynyt henkilökohtaiseen katastrofiin ja totaaliseen vararikkoon.

Jokaista erinomaista roolisuoritusta (mm. Lohikäärmeen vuosi (Year of the Dragon, 1985), Barfly (1987), Viimeinen erä (Homeboy, 1988)) seurasi kahta karmeampi leffankuvatus (mm. Villi orkidea (Wild Orchid, 1989), Bullet (1996), Double Team (1997)) ja paluu ojan pohjalle. Vuosina 1991 - 1994 Rourke jätti Hollywoodin ja nyrkkeili nimellä El Marielito menestyksekkäästi (12 ottelua, 12 tyrmäystä) keskiraskaassa sarjassa, mutta nopeasti mies menetti kiinnostuksensa myös pugilismiin ja palasi takaisin pahoille teilleen. Vasta Robert Rodriquezin Sin City (2005) nosti Mickeyn takaisin ylös, eikä herra enää omien sanojensa mukaan aio minnekään parrasvaloista poistua. Seuraavaksi valkokankaille saadaan John Maddenin kohta jo kaksi vuotta hyllyllä odottanut Elmore Leonard -sovitus Killshot, jossa Rourken kollegoina ampuvat kovilla mm. Diane Lane ja Thomas Jane.

Toinen tärkeä seikka elokuvan avautumiselle on ymmärtää amerikkalaisen vapaapainin olemus: The Wrestler - Painija liikkuu valovuosien päässä niiltä areenoilta, joita alan kattojärjestö WWE:n ja sen omistajan Vince McMahonin isännöimät Smackdownit ja muut jättimäiset show-tapahtumat edustavat. The Wrestlerin kanssa samasta manalalle löyhkäävästä maailmasta kertoi myös Barry W. Blausteinin loistava dokumentti Beyond The Mat (1999), tuoden valokiilaan Jake ”The Snake” Robinsonin kaltaiset, pikkurahasta itsensä ilta illan jälkeen kehässä hakkauttavat raakit, jotka eivät yksinkertaisesti osaa mitään muuta kuin painia.

Robert Siegelin käsikirjoitus on kaunistelematon ja täynnä herkkyyttä, mutta samalla myös elokuvan heikoin lenkki. Maailma on täynnä tarinoita päähän potkituista altavastaajista, jotka kaiken kokemansa karmeuden jälkeen saavat vihdoin ja viimein mahdollisuuden nousta ahdingosta. Sylvester Stallonen Rocky-saaga nyt tulee ensimmäisenä mieleen. Randynkin tarina seuraa pakollisia ensi- ja harha-askelia kylmässä maailmassa suurelta yleisöltä suljettuun paini-yhteisöön kuulumisen jälkeen. Oikean elämän realiteettien tylyn tapaamisen jälkeen Randykin ymmärtää, että ainoa paikka, missä häntä ei satuteta, on loppujen lopuksi kehä.

Aronofskyn vakikumppanin, säveltäjä Clint Mansellin score on tunteikasta kitaranäppäilyä ja kosketinsoitinmaalailua, joka vaikuttaa kokonaisuuteen viisaasti sisältä päin, olematta kohtausten dramaattisuutta tehostavaa tunnebuusterointia. Pääosa The Wrestlerin musiikkiraidasta onkin täytetty 80-lukulaisella hevimetallilla ja ääneen pääsevät mm. Rat Attack (Round and round), Scorpions (Animal Magnetism), Slaughter (Dangerous), Accept (Balls to the wall) ja erityisesti Randyn omana sisääntulobiisinä Gunnareiden Sweet child O`Mine. Elokuvan loppukrediittien taustalla kuullaan Bruce Springsteenin melankolinen ja erinomaisesti sanomaltaan paikalleen sopiva The Wrestler.

Yhteenveto
The Wrestler on tarinansa tuttuudesta huolimatta erinomainen elokuva. Kaunis, surullinen ja koskettava kuvaus vieraantuneisuudesta ja niistä valinnoista, jotka määrittävät tulevaisuutemme. Mickey Rourken uran komein ja sisäistetyin roolityö ansaitsee Oscarin.