Elokuva
Kauan kauan sitten muinaisessa Kreikassa. Kun Argosin asukkaat aloittavat kapinan Olympus-vuorella asuvia Jumalia vastaan, näistä kolme vahvinta, Zeus (Liam Neeson), Poseidon (Danny Huston) ja Haades (Ralph Fiennes), päättävät antaa kurittomalle ihmiskunnalle opetuksen, joka ei unohdu enää ikinä. Zeuksen ja ihmisäidin kuolevainen poika, puolijumala Perseus (Sam Worthington), ottaa osaa väistämättömään sotaan ja joutuu kohtaamaan kaikki mahdolliset hirviöt ja olomuodot yrittäessään pelastaa ihmisten maailman ja siinä samalla prinsessa Andromedan (Alexa Davlos). Perseus kokoaa pienen, mutta sitäkin rohkeamman joukon urhoollisia sotureita, jotka eivät kavahda sitä karmeintakaan kohtaloa taistellessaan yliluonnollista vihollista vastaan.

Louis Leterrierin (mm. Transporter 2 (2005), The Incredible Hulk (2008)) Titaanien taistelu on yhtä rytinää ja efektiä runsaudensarvimaisessa paketissa, missä jokaista tehostetta seuraa aina vain suurempi ilmestys. 3D-maailma toimii paikoin häikäisevän kauniisti, mutta päälle liimattuina kolmannen ulottuvuuden näkymät tuntuvat osin myös pelkältä mainoskikalta. Uuden trendin mukaan elokuvantekijät lisäsivät 3D-kuvitusta jo valmiiseen elokuvaan ja näin alun perin kaksiulotteisena kuvattu leffa jääkin paikoin tyhjäksi kankaaksi, minne on jälkikäteen luotu lentäviä, uivia, ryömiviä ja juoksevia otuksia. Itse asiassa Titaanien kolmas ulottuvuus onkin perusteltua vasta finaalin suuressa taistelussa, tekniikan ja tulivoiman häpeilemättömässä esittelyssä, johon Leterrier digijoukkoineen onkin sitten satsannut kaikkensa.

Peter Menzies Jr. kuvittaa Leterrierin visioita kuin Sormusten herroja, pitäen kameran alituisessa liidossa eikä David Freemanin ja Vincent Tabaillonin editointikaan tarjoile turhia hengähdystaukoja. Monet oudoista otuksista ja hirviöistä vaikuttavat siinneen Panin labyrintin (2006) sokkeloista, kun taas monstereista mahtavin, Kraken, näyttää karanneen Cloverfieldistä (2008). Pitkä matka on kuljettu Desmond Davisin ohjaamasta vuoden 1981 originaalista elokuvasta, joka tullaan pääasiallisesti muistamaan erityisesti stop-motion-tekniikan isän, Ray Harryhausenin, veikeistä tehosteista, joista sentään yksi, mekaaninen pöllö Bubo, pääsi mukaan päivitettyynkin versioon, kumarruksena vanhan version faneille.

Puolijumala Perseuksena Sam Worthington näyttää enemmänkin merijalkaväen tulivoimaiselta ykkösnyrkiltä kuin kreikkalaiselta soturilta, varsinkin jos häntä vertaa jokaiseen muuhun vastaan tulevaan pitkätukkaiseen partanaamaan. Tiukkaan iskuun treenattu atleettinen keho ja totisesti irvistelevä julkituonti eivät nekään järin vakuuta australialaisen actionstaran kyvyistä. Viime vuoden kaksi suurinta ison budjetin efektirytinää (Terminator: Salvation ja Avatar) takataskussaan Worthington on kovaa kyytiä matkalla toimintaleffojen ikoniksi, mutta saadakseen statuksensa nostettua korkeimmalle portaalle, miehen olisi hyvä tuoda roolihahmoihinsa mukaan myös persoona.

Tanskalainen karismakarpaasi Mads Mikkelsen on Worthingtonin luottohanska Dracona mies paikallaan, mutta heikompi flaksi on käynyt vahvassa lateksissa läpi leffan kummittelevalle Jason Flemyngille muotaan muuttavana mörökölli Acrisiuksena. Gemma Arterton on Perseuksen henkinen opas Io ja mallimimmi Natalia Vodianova kärmestukkainen Medusa. Liam Neeson on huvittavan vakava Zeus, minimaalisessa roolissa Danny Huston mörkki Poseidon ja Pete Postlethwaite Perseuksen ihmis-isäpuoli Spyros. Koko keikan varastaa jokaisella ilmestymisellään täysillä irrotteleva ja psykoottisesta hörhöroolistaan silmin nähden nauttiva Ralph Fiennes, joka rakentaa Haadeksesta ylivertaisen ilmestyksen muiden Jumalien joukossa.

Vuoden 2008 onnistuneimman scoren Iron Maniin luoneen Ramin Djawadin musiikki on jylhillä tehoilla ja tuhdilla temmolla jyrisevää toimintamusiikkia, jonka juoksutuksissa ja sovituksissa soivat häiritsevyyteen asti kaikki mahtipontisuuden isän Hans Zimmerin teoksista tutut ele- ja instrumentit. There Is A God in You ja sitä seuraava Perseus jyrisevät kuin Pirates of The Caribbeanin tutuimmat teemat, Scorpiox kuulostaa sähköselloineen erehdyttävästi Apocalypticalta ja vasta Argos tuo musiikkiin omaperäisyyttä ja tarinasta tuttua maantieteellistäkin tematiikkaa. Teemabiisiksi valittu, kuin James Bondien biisikirjastosta lainattu The Storm That Brought Me To You jää pateettiseksi rockballadiksi, jonka soinnutus ja tulkinta tuntuvat olevan mahdollisimman kaukana itse isäntäelokuvan sfääreistä. Lepsun laulun takana ovat Massive Attack -yhtyeestä tuttu Neil Davidge, Djawadi sekä sen esittävä, tanskalainen laulaja/lauluntekijä Tina Dico.

Kokonaisuutena Clash of the Titansin soundtrack jää muutaman kuuntelukerran jälkeen pahalle vajaakäytölle, sillä miksipä kuunnella toki teknisesti hyvin tehtyjä plagiaatteja, jos ja kun sitä aitoakin asiaa on saatavilla. Djawadi kun on parhaimmillaan varsin monitaitoinen ja nerokas säveltäjä, kunhan miehen annetaan toteuttaa itseään, mutta tuottajien painostuksesta, kun teemoille annetaan hyvin vähän liikkumavaraa, ne alkavat väkisinkin kuulostaa samoilta, mitä oman alansa kruunamaton kuningas Zimmer on jo vuosien ajan tehnyt.

Yhteenveto
Aavistuksen varttuneemmalle yleisölle tehty kuin saman tarinan teiniversioksi vääntänyt Percy Jackson Salamavaras (Percy Jackson and The Olympians: The Lightning Thief, 2010) Titaanien taistelu ei tule jäämään aikakirjoihin uuden vuosituhannen epookkina, vaikka ensi-illassaan tuoneekin kotiin tukun tuohta. Huvittavan vakava, mutta huumorissaan tosikkomainen, mytologian mutkia surutta oikova ja pahimmillaan efektiraskas faabeli kun havaitaan pikkuisenkin pidemmässä juoksussa turhan kertakäyttöiseksi. Huhut myös kertovat Leterrierin joukkoineen haaveilevan kokonaisen trilogian teosta, mutta sinne saakka pääseminen onkin sitten jo ihan oikeastikin korkeamman kädessä.