Elokuva
On vuosi 1199. Kun ristiretkien veteraani, Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli (Danny Huston), kuolee, hänen joukkojensa jousimies Robin Longstride (Russell Crowe) tekee lupauksen palauttaa kruunu kotimaahan, ja samalla tämän ykkösnyrkin, Sir Robert Loxleyn (Douglas Hodge), miekka tämän isälle Sir Walterille (Max von Sydow). Loxleyn suvun hallitsema Nottingham on kuitenkin hälyttävän huonossa jamassa, sillä Rikhardin kieron ja vallanhimoisen veljen, prinssi Juhanan (Oscar Isaac), kiero kisälli, Nottinghamin sheriffi (Matthew Macfadyen), kerää veroja enemmän kuin kansalla on varaa maksaa. Mutta kylässä on myös Sir Robertin leski, Lady Marion (Cate Blanchett), joka saa Robinin miettimään uudelleen Sir Walterille antamaansa lupausta. Ikeen alla sisällissodan partaalle vajoava Englanti on kuitenkin myös suuremman uhan edessä, sillä Ranskan kuninkaalle Filipille sielunsa myynyt britti Sir Godfrey (Mark Strong) suunnittelee täysimittaista maihinnousua ja vallanvaihtoa.

Ridley Scottin Robin Hood ei ole tuttu juttu, ainakaan lähdetarinansa käsittelyn osalta, sillä Sir Ridley on ottanut mallikseen menestyselokuvansa Gladiator (2000) ja mittapuuksi toisen testosteronia hyökyneen teoksensa, Kingdom of Heaven (2004). Poissaolollaan loistavat siis kaikki aiemmista Hoodeista tutut elementit, niin koipiin istuvat trikoot, laulumainen puheenparsi kuin leikkisät kisailut jousipyssyilläkin. Moiset maneerit on nyt korvattu jyrmyköillä miehillä, jotka sotivat ja kuolevat maansa ja rakkaittensa puolesta.

Brian Helgelandin (mm. L.A. Confidential (1997), Mystic River (2003)) käsikirjoitus hänen, Ethan Reiffin ja Cyrus Vorisin alkuperäistarinan pohjalta on oma lukunsa sekin. Robinin ”hood”, Sherwood, ei ole enää pelkkä vehreä metsä piiloineen, vaan synkkä paikka, jota psykopaatit ja mielisairaat rikolliset miehittävät. Errol Flynnin mallin perinteisempi kerronta saa antaa tilaa rankemmalle historiankirjoitukselle, jossa ei ole sijaa edes Bryan Adamsin lauluille. Robin Hood 2010 onkin enemmän kertomus legendan synnystä, sillä ryöstely rikkailta ja antaminen köyhille nostaa päätään vasta elokuvan loppukrediittien pyöriessä. Myös Scottin luottokaverit, pääkuvaaja John Mathieson ja leikkaaja Pietro Scalia, tykittävät tummilla sävyillä ja sähäköillä saksinnoilla tunnelmat tavallista mustemmiksi.

Scottin kaverina jo viidennen kerran esiintyvä Russell Crowe on karski ja karismaattinen Robin, viimeiseen asti isänmaallinen sotakone. Myös Cate Blanchett on osuva valinta Lady Marioniksi, aikuiseksi naiseksi, jonka teoilla on aiempaa suurempi merkitys Sherwoodin legendaa kirjoitettaessa. Robinin joukot on miehitetty persoonilla, vaikka muutamasta valinnasta voisikin olla eri mieltä. Telkan Teho-osastosta (E.R., 2003-2009) tuttu Scott Grimes on osuva Puna-Will, muhkea Kevin Durand topakka Pikku-John, mutta Mark Addyn pullea ja bisselle perso munkki Tuck jälleen sarjakuvamaisen kevyt sidekick.

Pahojen rintamassa Oscar Isaac saa paljon irti pienestä roolistaan prinssi Juhanana, ja miehelle onkin kirjoitettu ne myrkyllisimmät kuittaukset. Matthew Macfadyen jää selvästi statistin osaan Nottinghamin mulkkuna nimismiehenä, ja niinpä syvimmin synkkyyttä henkiikin Mark Strongin (mm. Kick-Ass, 2010) kiiluvasilmäinen ihmispaholainen Sir Godfrey. Viimeistään nyt isojen sakkiin nouseva Strong piirtää jäätävän kuvan miehestä, jonka vallanjanoa ei sammuteta edes kokonaisen kansakunnan verellä. Sivurooleissa nähdään mm. Eileen Atkins Juhanan ja Rikhardin äitinä sekä William Hurt brittiparonit yhdistävänä Sir William Marshallina.

Jo neljännen kerran ohjaaja Scottin kanssa (A Good Year (2006), American Gangster (2007), Body of Lies (2008)) työskentelevän Marc Streitenfeldin score on jylhää tavaraa, isolle orkesterille sävellettyä heroistista jyrinää, mutta samalla myös herkemmät tunnot taitavasti tavoittavaa tunnelmointia. Streitenfeld yhdistelee modernimpaa toimintajyräystä 1200-luvun autenttiseen sointiin, käyttäen aikakauden aitoja instrumentteja, puupuhaltimia, vaskitorvia ja jousia.

Yhteenveto

Vaikka onkin graafisesti varsin veretön, Robin Hoodin legendan alkutaipaleesta kertova elokuva on täynnä toimintaa, uskomattoman komeaa esillepanoa ja elokuvainstrumentin häikäisevää hallintaa. Kettumaisen viekkaan ja veikeän Hoodin ystäville Scottin eepos voi olla kovempi pala nieltäväksi, mutta äijyyttä uhkuva ja pystyssä päin taisteluun karauttava 2010-versio on kaikin puolin kelpo esitys.