Elokuva
Kun 12-vuotias Dre Parker (Jaden Smith) joutuu muuttamaan yksinhuoltajaäitinsä Sherryn (Taraji P. Henson) kanssa Kiinaan, jäävät raptähteydestä haaveilevan pojan elämä ja kaikki ystävät Detroitiin. Pekingissä kulttuurierot kumuloituvat, mutta osuupa Dren näkökenttään nuorukaisten suosimasta puistosta myös kivan näköinen nuori neiti Mei Ying (Wenwen Han). Vaan samoilla kulmilla kiertelee myös ketale Cheng (Zhenwei Wang), joka käyttää itsepuolustustaitojaan lähinnä kanssaeläjien ja varsinkin Dren pitkin pitäjää potkimiseen ja paiskomiseen. Apua alituiseen pataan ottavalle Drelle löytyy yllättävästä suunnasta, kun asuinkompleksin äärirauhallinen ja kaikessa kiireetön talkkari herra Han (Jackie Chan) osoittautuukin kenenkään tietämättä kung-fu-mestariksi. Alkaa tiukka treeni ja matka ikiaikaisen taistelulajin syvimpään olemukseen, sillä kung-fussa ei suinkaan ole tarkoitus vastustajan pieksäminen, vaan mielen kypsyys ja sisäinen tyyneys. Toki pepun potkimisen hallinnastakin on hyötyä, varsinkin kun suuret turnajaiset ovat kohta ovella ja hallitseva mestari Cheng olisi Dren mielestä erittäin mukavaa kiksaista pois valtaistuimeltaan.

1984 ensi-iltansa saaneen Karate Kidin samalla nimellä siunattu remake olisi paremminkin Kung-fu Kid, sillä karatea elokuvassa ei harrasteta juuri lainkaan. Christopher Murpheyn käsikirjoitus Robert Mark Kamenin originaalitarinan ja John G. Avildsenin ohjaaman elokuvan pohjalta on siirtänyt tapahtumat taistelulajin kotimaahan, mutta muuten kaikki alkuperäiset aspektit ovat numeroidusti paikallaan. Ja kuten aiemmissakin Karate Kideissä (yllärihitiksi osoittautuneen originaalin jatko-osat Karate Kid II ja Karate Kid III (1986 ja1989)), myös tällä kertaa kaikki valaistumisen opit ja syvemmän ymmärryksen arvokkaat ajatukset nakataan romukoppaan väkivaltaiseksi menevässä finaalissa, jossa surutta juhlitaan fyysisen pahoinpitelyn puhdistavaa voimaa.

Semimenestyneen ohjaajan, Hollannin siirtolaisen, Harald Zwartin, CV:n kuuluu yksi erinomainen elokuva (Hamilton, 1998) sekä alle keskitason jääneitä kohelluksia (mm. Agent Cody Banks (2003) ja The Pink Panther 2 (2009)), eikä Karate Kid vuosimallia 2010 nyt varsinaisesti vakuuta herran heränneen uuteen kukoistukseen.
Kokonaisuutena leffa onkin täynnään tutun turvallista henkistymistä ja Amerikkalaisille niin mystisen ja myyttisen orientin nätin näköistä matkailumainontaa. Roger Prattin yläkulmia suosiva kamera liihottelee pitkin sitä kuuluisaa muuria ja esittelee nähtävyyksiä muutenkin varsin päälle liimatulla tavalla. Lopputuloksesta olisi myös voinut surutta napsaista vartin verran pois, sillä varsinkin Dren ja Hanin matka Spiritual Mountainille jankkaa ja kertaa jo kuultua aivan liian useaan otteeseen.

Tokihan tekniikka ja vastaavat tekevät kaikki tarvittavan pätevää työtä, mutta päätähden Jaden Smithin iskän ja äiskän, Will Smithin ja Jada Pinkett Smithin, tuottamassa elokuvassa ei taatusti ole ollut liikaa tilaa riekkua, sillä vanhemmat ovat varmasti pitäneet koko kuvausryhmän yhtä kovassa kurissa ja nuhteessa kuin jälkikasvunsakin. Ja mikäs siinä pitäessä, kun on taatusti ollut perheen 12-vuotiaalla esikoisella mukavaa, kun on udeltu, että: ”Mitäs sä haluaisit synttärilahjaksi?” Voi siihen sitten vastata, että: ”Näytellä pääosan Karate Kidissa”, johon vanhemmat sanovat, että :”Tämä selvä”: ja kaivavat kuvetta tarpeen vaativan määrän.

Elokuva, jossa aina niin ylienerginen ja vauhko Jackie Chan tekee rauhallisimman roolin, on outo ilmestys.
Juuri kun iättömän honkkarilegendan odottaisi heittävän volttia kerien, tämä alkaakin kastella kukkia syvällisiä rauhallisesti mutisten. Chanin henkisyyttä uhkuva roolityö onkin koko elokuvan sisäistetyin ja todistaa kumimaisen martial arts-mestarin olevan ihka oikea näyttelijäkin. Isänsä kyljessä koskettavan roolin elokuvassa Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness, 2006) tehnyt Jaden Smith klaaraa ensimmäisen todellisen pääroolinsa ihan mukavasti sortumatta enää pikkuvanhaan ylinäyttelemiseen, kuten nuori herra Smith teki muutenkin tasottomassa scifi-räpellyksessä Päivä jona maailma pysähtyi (The Day the Earth Stood Still, 2008). Drelle kun on nyt kirjoitettu kunnollinen kasvutarina unohtamatta vastoinkäymisiä tai takapotkuja. Taraji P. Hensonin pieni rooli Dren äitinä on lähinnä kosmetiikkaa ja varsinkin hakkauskisoihin sijoittuvan finaalin osalta täysin epäloogiseksi kirjoitettu. Wenwen Hanin tehtäväksi on jäänyt vienosti hymyily ja huolestuneelta näyttäminen ja Zhenwei Wangin kiukkupäissään irvistely ja noituminen.

James Hornerin score on kaihoisan komeaa ja toimintajaksoihin uhkaavasti murinalla jännitteitä tuovaa ison orkesterin musiikkia, itämaisilla mausteilla totta kai. Aloituksen Leaving Detroit soi kauniisti yksinäisen trumpetin liidatessa herkkää melodiaa, kun taas kuulaasta kappaleesta ”I Want To Go Home”-The Forbidden City löytyy yllättävän paljon tasoja ja hienovaraisia muistumia Hornerin vuoden 2000 täysosumaan Meren raivo (The Perfect Storm). Liki 11 minuuttinen From Master to Student to Master nousee kirkkaasti soundtrackin parhaaksi palaksi ja siinä onkin Hornerin jo ajat sitten hukkaamaa jylhyyttä jälleen mukana. Itsensä kopioimisesta taidetta tehneen säveltäjän kynä näyttää olevan yhä terässä, kunhan herra vain malttaa keskittyä asioihin eikä mene aina sieltä yli, missä aita on matalin.

Yhteenveto
Venytetty ja vanutettu uudelleenlämmitys, joka ei kuitenkaan jää aivan paitsi ansioita. Kauniisti kuvattu ja keskittyneesti kerrottu kasvutarina, jota voi vaaratta suositella katsottavaksi, mutta mitään valaistumista sen äärellä lienee turha odottaa.