Elokuva
Alicen (Milla Jovovich) matka jatkuu uhrinsa raivotautisiksi zombeiksi tekevän T-viruksen saastuttamassa maailmassa. Geneettisesti viritetyn ja virukselle vastustuskykyisen tappokoneen määränpäänä on nyt Los Angeles, mutta Enkelten kaupunki ei ole enää entisensä. Infektoituneessa reissussa on mukana myös kumppani Claire Redfield (Ali Larter) sekä muutama muukin vanha tuttu, mutta kaiken pahan takana lymyilevä universaali konglomeraatti Umbrella Corporation ei ole vielä näyttänyt todellisia voimiaan.

Neljäs elokuva Capcomin vuonna 1996 lanseeraamasta supersuositusta videopelistä siinneeseen Resident Evil -sarjaan, lisänimeltään Afterlife, tuo kameran taakse jälleen originaalin (2002) ohjaajan Paul W.S. Andersonin, päätähti Milla Jovovichin aviosiipan ja helppoheikkinä maineensa hankkineen genreduunarin. Teknisesti Resident Evil: Afterlife on toki hyvän näköinen. Intron silmitön lahtaussessio Alicen ja tämän lukemattomien kloonien toimesta ottaa kaiken irti Matrix -mandaatilla toteutetusta rymistelystä, jossa myös tiuhaan käytössä olevat hidastukset, bullet time-tekniikka ja 3D saavat sijansa.

Kolmas ulottuvuus tarkoittaa kuitenkin pääasiallisesti tavaroiden ja kehonkappaleiden paiskomista suoraan katsojan syliin, ja silmille ja alituisilla slomoilla tuetut taistelukohtaukset alkavat matkan varrella puuduttamaan pahasti. Andersonin kirjoittamassa tarinassahan ei tälläkään kertaa ole päätä eikä häntää, mutta tuskinpa kukaan sen syvällisempiä hetkiä tämän leffasarjan aikana odottakaan.

Milla Jovovich on kelpo iskussa yhdessä uransa tuottoisimmista rooleista ja yhä mallin mitat ja elkeet täyttävä daami toimiikin tuhokuvan vaatimalla vakavuudella. Telkan Heroes -sarjasta tuttu Ali Larter palaa Clairen rooliin ja toinen tuttu teeveestä on Pako -sarjan (Prison Break, 2005 – 2009) Wentworth Miller, joka jatkaa muka-syvällistä kulmien alta tuijottelua ja dramaattisesti kuiskattujen korulauseiden kavalkadiaan tutun tehottomaan malliin. Sivurooleissa röyttyävät yksinkertaisen naurettava Shawn Roberts ilkeän Sateenvarjo-korporaation johtajana Weskerinä ja kymmenissä roiston rooleissa grillattu syntymäruma Kim Coates, joka näyttää viiksineen lähinnä miehen mittaan venytetyltä Danny DeVitolta.

Tomandandyn musiikki on survival horror -sarjalle ominasta konemusiikkia, pulputtavia syntikoita ja murisevia bassovalleja. Isäntäelokuvasta irrotettuna multimuusikoiden ja digiteknikoiden Thomas Hajdun ja Andy Milburnin musiikki jää pelkäksi taustamatoksi, joka kuitenkin istuu räiskintäretken taustalle siinä missä konsolipeleihinkin.

Yhteenveto
Neljäs retki Umbrella Corporationin saastuttamaan maailmaan liikkuu liukkaasti ja tyydyttää Residentteihin kilahtaneiden friikkien valkokangasväkivallan tarttuvimman tarpeen, mutta se myös häipyy mielestä yhtä nopeasti kuin sen aikana nautittu popkorni ja kolajuoma kehosta.