Elokuva
Mads Mikkelsenin tähdittämä Valhalla Rising on rankalla Pusher-trilogialla itsensä läpilyöneen Nicolas Winding Refnin näkemys viikingeistä. Tai yhdestä heistä. Ohjaaja on myöntänyt mielenkiinnon olleen muualla, mikä myös näkyy vahvasti taiteellisessa kerronnassa. Skotlannissa kuvatun elokuvan maisemat sekä painostava musiikki nousevatkin pääosaan elokuvassa, joka seuraa mykän soturin (Mikkelsen) taivalta orjuudesta vapautumisensa jälkeen. 1000-luvun tietämille sijoittuva elokuva on vähäpuheinen, mutta täynnä tematiikkaa.

Refnin kuvaus elokuvastaan happotrippinä on sinänsä paikkansa pitävä. Värimaailmaltaan vääristynyt, paikoin infernaalisen punaisena hohkava, kerronta antaa elokuvalle yliluonnollisen sävyn, mikä korostaa entisestään Mikkelsenin näyttelemän soturin ympäröivää pahaenteistä auraa. Karatessaan yksisilmäinen tappaja saa seurakseen valkeahapsisen pojan, joka asettuu tulkiksi ulkomaailman ja suojelijansa välille. Vahvan kristillissävytteinen tematiikka näkyy paitsi väliotsakkeissa ja vähäpuheisten miesten välisessä kanssakäymisessä, myös Mikkelsenin hahmon eräänlaisena demonifikaationa. Suorien viittausten sijaan ohjaaja antaa vastuun tulkinnoista kuitenkin katsojalle.

Kuvallisen antinsa puolesta Valhalla Rising on Refnin osalta ensiluokkaista jälkeä. Tunnelma ja ylipäätään koko kerronta pohjaa pitkälti ohjaajan kameratyöskentelyn ja painostavan yksinkertaisen musiikin yhteistyöstä. Perinteistä käsikirjoitusta onkin vaikea löytää. Eikä sinänsä ihme. Koko idea on lähtöisin Delawaresta löytyneestä riimukirjoituksesta, joka herätti ohjaajan kysymään, kuinka ne sinne oikein päätyivät. Valhalla Rising on omalta osaltaan Refnin vastaus tähän kysymykseen, vaikka varsinainen vastaus jääkin yhä uupumaan. Kokemus on selittelevän sijaan unenomainen, jopa painajaismainen, ja muistuttaa omalla tavallaan Lars von Trierin Antikristusta (2009).

Valhalla Rising ei ole jokaisen elokuva. Se on jopa liian taiteellinen monen makuun, mutta toisaalta siinä on samalla jotain salaperäisen viehättävää, joka jää kalvamaan pitkään elokuvan loputtua. Mikkelsenin vähäeleinen, mutta vakuuttava työskentely sekä ennen kaikkea Refnin ilmiömäinen luonnon ylistys perinteisen kerronnan kustannuksella tekevät elokuvasta, jos ei nyt merkittävää, niin ainakin mielenkiintoisella tavalla erilaisen viikinkitarinan.

Tekniikka
2.35:1-kuva on niiltä osin erinomaista jälkeä kun jälkikäsitelty kuva sen sallii. Tarkkuus on kiitettävä lähes kauttaaltaan, samoin suurimman osan ajasta myös mustan taso. Skotlannin maisemat toistuvat parhaimmillaan äärimmäisen houkuttelevina. Ongelmat nousevat tarkoituksellisesti ylipalavasta valkoisesta ja varsinkin puolivälin usvakohtausten staattisuudesta, joka jättää häiritsevän selkeät rajat sumuun.

DTS-HD MA 5.1 -raita ei järisytä perusteita, mutta luo vakuuttavan vahvan tunnelman tilaääniensä avulla. Etenkin loppua kohden ahdistavammaksi käyvä tunnelma on eritoten lähes äänettömän ambienssin syytä.