Elokuva
Kannibalismi elokuvan aiheena on raflaava, mutta se sopii hyvin meksikolaisen Jorge Michel Graun esikoiselokuvan pirtaan. Neljän kannibaalin elämänmenoa satiirisella otteella seuraava kertomus rinnastaa kanssaeläjien syömisen meksikolaisen nyky-yhteiskunnan silmittömään raadollisuuteen, joka nähdään elokuvassa niin luonnollisena ja vakiintuneena asiaintilana, ettei epätasa-arvolle ja välinpitämättömyydelle enää edes yritetä tehdä mitään. Perinteisestä kauhugenrestä vain raaminsa lainannut leffa onkin etupäässä synkkä dystopia rikosten, köyhyyden ja korruption hajottamasta maasta, jossa ei ole sijaa moraalille tai inhimillisyydelle ja jossa ihmisten syöminen on ”yllättävän yleistä”, kuten eräs elokuvan henkilöhahmoista lausuu.

Kauhun ja draaman välimaastossa ketterästi kulkeva Mä oon mikä oon kertoo meksikolaisesta kannibaaliperheestä, joka perheen pään kuoleman jälkeen joutuu pohtimaan uusia keinoja ruoanhankintaan. Syrjäänvetäytyvä Alfredo (Francisco Barreiro) ottaa teini-ikäisistä lapsista vanhimpana vastahakoisesti vastuun perheensä ruokahuollosta. Yhdessä kiivaan veljensä Juliánin (Alan Chávez) kanssa Alfredo metsästää kaduilta ihmislihaa, ja oman osansa tekevät myös sisko Sabina (Paulina Gaitán) ja huorien syömistä yli kaiken vihaava äiti (Carmen Beato). Ruokailuun kytkeytyy jokin salaperäinen ja perheelle elintärkeä ”rituaali”, johon viitataan toistuvasti, mutta jota ei koskaan selitetä. Sivujuonena seurataan korruptoituneen poliisikaksikon yritystä ratkaista mikä tahansa rikos, jonka selvittämisestä voisi saada kultaa ja kunniaa.

Perhe asuu pimeässä ja ränsistyneessä huoneistossa, jonka jokainen seinä on, perheen kelloseppä-isän ammatista johtuen, sullottu täyteen kelloja. Satojen aikarautojen ahdistava tikutus on mitä mainioin äänitausta ajan vähiin käymisestä muistuttavalle elokuvalle, joka esittää realistisia huomioita muun muassa perhedynamiikasta, perheenjäsenen kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä, lasten itsenäistymisestä sekä yhteisön hajoamisesta. Arkitason havainnoinnin ohella tarkastellaan yleisemmin väkivallan ja rikosten kourissa kärvistelevää Meksikoa, jonka Grau pakottaa katsomaan peiliin. Kulutusyhteiskunnan kritiikki osuu kohdalleen elokuvan napakassa prologissa, jossa kuvataan, kuinka perheen isä heittää henkensä ostosparatiisissa keskellä kirkasta päivää. Puhtaanapitojoukot siivoavat hänen ruumiinsa pois silmänräpäyksessä, ennen kuin ikävät verijäljet ehtivät häiritä kauppojen potentiaalisia asiakkaita.

Olemukseltaan mukavan karhean ja idealtaan omaperäisen elokuvan toteutus jää kokonaisuutena kuitenkin keskinkertaiseksi. Teemojen käsittely on ylimalkaista. Gorea kaipaavatkin joutuvat pettymään, sillä valtaosa veriteoista on viitteellisiä ja ne tapahtuvat kuvarajauksen ulkopuolella. Hengiltäotot ovat lähempänä sarjakuvamaista kuin realistista, ja mustan huumorin sijaan Grau panostaa draamalliseen henkilökuvaukseen ja yhteiskunnalliseen kommentointiin. Syö tai tule syödyksi -yhteiskunnan vinksahtaneena kuvaajana Grau kuitenkin onnistuu. Elokuvan sosiaalisesta relevanssista valitettavan pitävä todiste on se, että Juliánia näyttelevä Alan Chávez kuoli pian elokuvan kuvausten jälkeen poliisin luotiin meksikolaisen ostoskeskuksen ulkopuolella tapahtuneessa ampumavälikohtauksessa.

Yhteenveto
Ohjaaja-käsikirjoittaja Jorge Michel Graun kiitetty esikoinen on temaattisesti kiinnostava ja runsas, mutta toteutukseltaan melko mitäänsanomattomaksi jäävä kauhudraama.