Elokuva
Pariisi 1930. Isänsä (Jude Law) traagisesti menettänyt 12-vuotias Hugo Gabret (Asa Butterfield) elää ja asuu Gare Montparnassen mahtavalla juna-asemalla, missä pojasta huonosti huolehtiva alkoholisoitunut setä Claude (Ray Winstone) vastaa aseman kellojen kunnossapidosta. Verenperintönä tarpeen korjata rikkinäisiä asioita ja pohjattoman intohimon ihmeellisiin elokuviin saaneella Hugolla on myös salainen tehtävä, saattaa päätökseen keksijänäkin toimineen isänsä jäämistöstä löytynyt laite, mekaaninen mies, jonka tulisi kirjoittamalla tulkita tärkeä viesti menneisyydestä. Samaan aikaan kun aseman kiukkuinen vahti, tarkastaja Gustav (Sacha Baron Cohen), jahtaa päivittäin ruokaa ja varaosia isänsä keksintöön näpistelevää Hugoa, myös yllättävää ja kovasti kaivattua apua tulee tarjolle. Lelukaupan pitäjän Georgesin (Ben Kingsley) kummitytär Isabelle (Chloë Grace Moretz) ottaa osaa seikkailuun, jonka ratkaisuksi tulisi löytää sen viimeinen osa, sydämen muotoinen avain, jolla automatoniksi kutsuttu outo laite saataisiin vihdoin valmiiksi ja siihen kätketty viesti tulkituksi.

Yhteensä yhdentoista Oscarin ehdokas, Hugo, on yhden aikamme mestarillisimman elokuvantekijän, Martin Scorsesen, rakkaudentunnustus taiteelleen. Visuaalisesti häikäisevä ja yksityiskohdissaan runsaudensarvimaisen rikas fantasia sulattaa paatuneimmankin sydämen, ollen yhtä aikaa niin koskettava kertomus orpopojasta kuin myös kunnianosoitus elokuvataiteen pioneereille. Ja syvin kumarrus erityisesti ranskalaiselle Georges Mélièsille (1861 – 1938) ja tämän sadoille elokuville, jotka aikanaan veivät alan kehitystä suurin harppauksin eteenpäin, ja jonka kehittämät tekniikat kuuluvat vielä tänäkin päivänä erikoisefektien kulmakiviin. Scorsese osoittaa olevansa myös sukupolvensa muuntautumiskykyisin taiteilija kuljettaessaan Hugon kaunista ja hauskaa, mutta myös jännittävää ja melankolista tarinaa mestarin ottein.

John Loganin mielikuvituksellinen käsikirjoitus perustuu Brian Selznickin rakastettuun lastenkirjaan The Invention of Hugo Cabret. Scorsese on upottanut Hugoon myös monia kumarruksia rakastamilleen elokuvakohtauksille, joista varsinkin Mélièsin kuuluisimmalla elokuvalla Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902) on tärkeä osansa tarinassakin, kun taas Harold Lloydin legendaarinen kelloriipunta elokuvassa Harold iskukunnossa (Safety last! (1923)) saa aivan oman tulkintansa huikeassa finaalissa.

Mestarikuvaaja Robert Richardsonin instrumentin hallinta on sanalla sanoen täydellistä kameran liikkuessa painovoimaa uhmaten pitkin lavastustaiteen riemuvoittoa, Dante Ferrettin luomaa, miljoonilla yksityiskohdilla koristeltua juna-asemaa. 3D on parasta mitä Hollywood, tai mikään muukaan filmikeskittymä, on konsaan kyennyt tarjoamaan, ja tämän seikan on myöntänyt myös elokuvallaan Avatar (2010) kolmannen ulottuvuuden uudelleen keksinyt James Cameron. Syvyysvaikutelmaltaan todellinen ja paitsi yksityiskohtien, myös näyttelijöiden pienimmätkin eleet ja ilmeet esille tuova kuvaus edustaa tällä päivämäärällä miltei yksinään sitä laatua, miksi koko kolmas dimenssio on elokuviin edes kannattanut uudelleen liittää. Myös elokuvan erikoistehosteet ja trikit edustavat alansa parhammistoa nykypäivänä. Kun näihin teknisiin saavutuksiin yhdistetään vielä leikkaaja Thelma Schoonmakerin timantintarkka editointi ja Scorsesen sydämellinen ja fantasian nyansseja mestarin lailla ymmärtävä ohjaus, lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen valloittavimmista elokuvasaduista.

Howard Shoren score kruunaa kokonaisuuden masteron luodessa tapahtumien taustalla yhtä aikaa kauniin ja herkän, mutta myös monilla eri tasoilla liikkuvan musiikin, jonka pääinstrumentteina kuullaan useasti paikkaan ja aikaan täydellisesti sopivia akustista kitaraa sekä haitaria. Tekstin, kuvan ja tunnelman pyhän kolminaisuuden taitavasti ymmärtävän Shoren nuottikynä on jälleen luonut elokuvamusiikin kaanoniin väistämättä meneviä esityksiä, kuten The Thief, Snowfall, Papa Georges Made Movies, The Invention Of Dreams ja Winding It up, joista jokainen kumartaa kauniisti ranskalaiselle kabareemusiikin perinteelle, mutta ovat silti täysin uniikkeja ja ajasta vapaita elämyksiä. Nimellä Zaz esiintyvän Isabelle Geffroyn tulkitsema Coer Volant on valssin tahtiin kasvava huippuhetki, joka kruunaa yhden tämän vuoden parhaista soundtrackeista.

Elokuvassa Poika raidallisessa pyjamassa (The Boy in the Striped Pyjamas, 2008) muistettavasti esiintynyt Asa Butterfield on erinomainen valinta kaiken keskiössä häärääväksi Hugoksi, jonka kautta elokuva liikkuu vaivatta tunnetilasta toiseen. Pari vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen elokuvien ystäviin rooleillaan elokuvissa Kick-Ass ja Ystävät hämärän jälkeen (molemmat 2010) tehnyt 15-vuotias Chloë Grace Moretz saa iän karttuessa entistä enemmän syvyyttä esiintymiseensä ja varmaa onkin, että nuorella neidolla tulee olemaan äärimmäisen valoisa tulevaisuus valkokankailla. On myös äärimmäisen mukavaa nähdä laadusta piittaamatta melkein minkä tasoissa tekeleissä tahansa esiintynyt Ben Kingsley jälleen siinä iskussa, jolla taitava tulkki ansaitsi Oscarin pääosastaan elokuvassa Gandhi vuonna 1982.

Hilpeyttä kuviin tuo dobermanninsa kanssa asemalla partioiva Sacha Baron Cohen, jonka maneerit tuovat kaukaisesti mieleen Peter Sellersin tähdittämien alkuperäisten Vaaleanpunaisten panttereiden klassisen tarkastaja Clouseaun. Jude Law tekee sympaattisen sivuroolin Hugon takaumissa nähtävänä isänä ja yhtä lailla valloittava on Emily Mortimer kukkia asemalla myyvänä Lisettena. Hämmentävän paljon ulkonäöltään yhtä elokuvan tuottajaa, Johnny Deppia, muistuttava ruotsalaissyntyinen Emil Lager näyttelee asemalla musisoivaa kitaristinero Django Reinhardtia, Christopher Lee nähdään ymmärtäväisenä herra Labissena, aseman kirjakaupan pitäjänä, ja Michael Stuhlbarg Mélièsien töistä jo lapsena inspiroituneena elokuvahistoroitsija René Tabardina. Helen McCrory on Isabellen äiti ja Mélièsin vaimo Jeanne d`Alcy, joka nähtiin tämän monissa elokuvissa päätähtenä.

Yhteenveto
Hugo on tulevien aikojen elokuvaklassikko ja suurenmoinen satu, jota tullaan käyttämään yhtä paljon oppimateriaalina kuin sen ääreen tullaan palaamaan silkasta rakkaudesta taiteen lajiin nimeltä elokuva. Mélièsin tavoin myös Scorsese todistaa, ettei elokuvan taianomainen kyky tuoda unia ja unelmia todeksi ole kadonnut minnekään, vaikka sen synnystä on jo yli vuosisata aikaa.