Elokuva
The Prey (2011) on pirteä ranskalainen toimintatrilleri, jossa ryöstöstä tuomiotaan kärsivä Franck Adrien (Albert Dupontel) joutuu tukalaan tilanteeseen kun hänen rikostoverinsa (Olivier Schneider) vaatii saada tietää heidän ryöstösaaliinsa kätköpaikan. Lievästä vainoharhaisuudesta kärsivä taparikollinen ei kuitenkaan luota keneenkään, eikä suostu paljastamaan parin miljoonan euron suuruisen saaliin sijaintia edes vaimolleen (Caterina Murino), joka tarvitsisi varoja perheen juoksevien kulujen kattamiseen. Kun Duponte ajautuu puolustamaan sellitoveriaan Jean-Louis Maurelia (Stephane Debac), mahdollisesti aiheetta alaikäiseen sekaantumisesta tuomittua seksuaalirikollista, ilmapiiri vankilassa alkaa muuttua tukahduttavaksi. Adrien ei näe muuta vaihtoehtoa kuin paeta ensimmäisen tilaisuuden tullen, vaikka tuomiota on jäljellä enää muutama kuukausi. Tämän jälkeen lukuisiin murhiin yhdistetty Franck joutuu rajun ajojahdin kohteeksi kuin Harrison Ford aikoinaan yhdeksänkymmentäluvun trillerissä Takaa-ajettu (1993). Franckin ajautuessa törmäyskurssille sarjamurhaajan kanssa vaaravyöhykkeelle joutuu myös hänen perheensä.

Lähinnä televisiolle työskennellyt ohjaaja Eric Valetta on ehtinyt työstää valkokankaalle väsyneen japanilaisen kauhupätkän uusintaversion One Missed Call (2008). State Affairs (2009) osoitti jo, että Valetta hallitsee toiminnan kuvauksen ja The Prey jatkaa miehen uralla samaa linjaa. Vaikka sinällään tarina ei olekaan kaikkein omaperäisin, kerronnan intensiteetti ja toimintajaksot yhdessä mainioiden näyttelijäsuoritusten ohella varmistavat nautinnollisen elokuvakokemuksen. Alun vankilajaksossa on samaa säälimätöntä viidakonlakien tunnelmaa kuin Suomenkin televisiossa menestyneessä vankilasarjassa Kylmä rinki. Tahti jatkuu yhtä tiiviinä ja jopa kiihtyy myös intensiivisen paon aikana. Vankilapako rajuudessaan ja rujoudessaan onkin elokuvan ehdottomia kohokohtia. Mukana on myöhemminkin useita vauhdikkaita toimintajaksoja ja täpäriä tilanteita sopivasti jaksotettuina, vaikka alun intensiteettiin ei aivan ylletäkään.

Suuri osa elokuvan onnistumisesta lankeaa vankikarkuria esittävälle Albert Dupontelille. Myös ohjaajana ja käsikirjoittajana siipiään kokeillut kokenut näyttelijä vakuutti kyvyillään Jean-Pierre Jeunetin ohjaamassa rakkaustarinassa Pitkät kihlajaiset (2004) eikä hän jää yhtään huonommaksi tälläkään kertaa. Myös Debac vakuuttavaa Fanckin sympaattisena sellikaverina, joka pian osoittautuu ulkoasuaan vaarallisemmaksi hahmoksi. Sarjamurhaajanalku vaikuttaa olevan henkistä sukua Kevin Spaceyn esittämälle John Doelle (Seitsemän, 1995).

Ohjaaja Valettaa sen enempää kuin käsikirjoittajakaksikkoa Laurent Turner / Luc Bossi ei voi syyttää pyörän uudelleen keksimisestä. Sen sijaan he aivan oikeutetusti uskovat toiminnantäytteisen ruutijunansa kulkevan tasaisen tappavaan tahtiin muista elokuvista lainattujen henkilöhahmojen ja juonenkäänteiden avulla. Valetta onnistuu kehittelemään tutuista elementeistä huolimatta viihdyttävän kokonaisuuden. Kokonaisuuden kruunaa kuvaaja Vincent Mathiaksen taidokas visuaalinen ilmaisu, jota Pascal Villardin (Pariisin varpunen – Edith Piaf, 2007) sommittelema äänimaailma tukee erinomaisesti.

Tekniikka
Julkaisu on tekniseltä tasoltaan mallikas suoritus niin anamorfisen kuvan kuin ranskankielisen Dolby Digital 5.1 -ääniraidankin suhteen. Värit toistuvat puhtaasti yksityiskohtia myöden tarkassa kuvassa, jossa ainoastaan hämärämmissä kohtauksissa on ongelmia detaljien erottelussa. Toimintakohtauksia lukuun ottamatta varsin minimalistinen, ihmisääneen luottava ääniraita on myös hyvää keskitasoa.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä lisämateriaalia.

Yhteenveto
Kiivastahtisen kliseisessä ranskalaistrillerissä ryöstöstä tuomittu rikollinen joutuu sarjamurhaajan vainoamaksi.