Elokuva
Ammattitanssijaksi halajava Emily Anderson (Kathryn McCormick) saapuu Miamiin, eikä mene kuin hetki, kun notkea neito löytää beachilta Seanin (Ryan Guzman), The Mob-nimellä paikallistelevisiota ja yleisöä ihastuttavaa underground-tanssiryhmäänsä johtavan karismaattisen liiderin, joka joukkoineen suorittaa tanssiprotesteja hyvien asioiden puolesta. Toisiinsa sekunnissa ihastuvien Emilyn ja Seanin kemiaan sekoittuu kuitenkin kuona-aineita, kun selviää, että tytön isä, Bill Anderson (Peter Gallagher), on yksi rantakaupungin ahneimpia pyrkyreitä, joka suunnittelee muokkaavansa The Mobin rakastaman vanhan korttelin, Spring Gardensin, täydellistä restauroimista yli miljardin dollarin arvoisiksi huippuhotelleiksi ja jättimäisiksi ostoskeskuksiksi. Kykenevätköhän nuoret tanssijat ilmaisemaan kehon kielellä mieltään tarpeeksi, että rahalle perso grynderi tuhoamisen sijaan suostuisikin säilyttämään jotain arkkitehtuurisesti kaunista ja arvokasta? Onko tanssi tarpeeksi vahva protestointimuoto katepillariin kahliutumisen sijaan?

Neljäs Step Up -elokuva, lisäkkeiltään joko Revolutions tai Miami Heat, jatkaa jo ammoin valitsemallaan tiellä pätkien tarinakuljetusta tasaisin väliajoin suurimmaksi osaksi yllätyksettömästi koreagrafioiduilla tanssinumeroilla. Tokihan mukaan on mahtunut myös muutama omaperäisempi esitys, joista varsinkin taidemuseossa heitetty akrobaattinen performanssi on ihan oikeastikin kekseliäs tanssijoiden imitoidessa rakennuksen taideteoksia. Jokainen elokuva on itsenäinen teoksensa, vaikka hahmokehittely perustuukin tanssileffoja tasaisin väliajoin aina vuoden 2001 Save The Last Dancesta lähtien rustailleen Duane Adlerin ensimmäisen Step Upin (2006) karaktäärigalleriaan. Miamiin sijoittuvan episodin käsikirjoittamisesta uransa ensimmäisen virallisen IMDB-kreditin on saanut Amanda Brody.

Työryhmänsä tavoin tv:n tanssiohjelmia pykänneen Scott Speerin ohjaus tanssinumeroiden ulkopuolella vetelää ja kliseistä ilman ensimmäistäkään innovaatiota suoritettua pakkopullaa, joka ei tuo jo valmiiksi äärimmäisen ohuin viivoin hahmoteltuihin henkilöihin yhtään individualismia, vaan päinvastoin alleviivaa jokaisen sitä yhtä ja ainoaa peruspersoonallisuutta.

Jenkkien suositusta Tanssi jos osaat (So You Think You Can Dance, 2009-2012) ohjelmasta suuren yleisön tietoisuuteen nuossut, ulkonäöltään kuin nuorten Natalie Portmanin ja Kristen Stewartin klooni, Kathryn McCormack, hallitsee kehonsa ammattitanssijana luonnollisestikin hyvin, mutta hengen luominen kiiltokuvamaiseen roolihahmoon ei onnistu aivan yhtä hyvin. Emily jää pelkäksi ornamentiksi, aallonjakajaksi minimyrskyssä, jossa pelkkiä dollarinkuvia kumartava iskä ja sydämenvalittu nuori reebeli käyvät rytmikästä taistoa varsin vihreistä aatteista.

Itsepuolustuslajeista kehonhallintaa hankkinut Ryan Guzman on ensimmäisessä elokuvaroolissaan transparentti ja epävarma näyttelemistä vaativissa jaksoissa, mutta musiikin alkaessa nuoriherra osoittaa kadehdittavan hyvin kuulevansa myös rytmin kutsun. Kymmenien elokuvien ja tv-sarjojen veteraani Peter Gallagher vetää roolinsa varmalla rutiinilla, vaikkei tyttärensä opein valon näkevä bisneshai olekaan henkilöhahmona kuin kahdella luonteenpiirteellä varustettu pahvinen mallinnus. Irrallista elokuvasarjaa yhdistää pienessä roolissa Moose, Step Upeista 2 ja 3 tuttu, pelottavasti Michael Jacksonin jälkikasvulta näyttävä ja kuullostava Adam G. Sevani, joka raahaa Miamin The Mobin avuksi esiosista tuttua New Yorkin The Pirates tanssijengiä.

Yhteenveto

Elokuavallisilta arvoiltaan mitätön, ennalta arvattavaa tarinankuljetusta ja kuluneita kliseitä, mutta myös muutaman innovatiivisemman tanssihetken tarjoileva nytkytys on ainoastaan erittäin tarkoin rajatun kohdeyleisön heiniä.