Elokuva:

Vihaatko musikaaleja? Siinäkin tapauksessa suosittelen, että jatkat tämän arvostelun lukemista. Jacques Demyn vuonna 1964 ohjaama ranskalainen musikaali Cherbourgin sateenvarjot on kova pala jopa paatuneelle musikaalien ystävälle. Elokuvassa kun ei ole lainkaan perinteistä dialogia, vaan kaikki vuorosanat esitetään laulamalla. Alkuun ratkaisu tuntuu oudolta, mutta kun katsoja pääsee alkujärkytyksestä yli, tempaa elokuvan koskettava rakkaustarina mukaansa jääden mieleen vielä pitkäksi aikaa elokuvan päättymisen jälkeen.

Cherbourgin sateenvarjot sinkosi parikymppisen Catherine Deneuven pysyvästi tähtitaivaalle, jossa hän on pitänyt paikkansa näihin päiviin saakka. Deneuven näyttelemä 17-vuotias Geneviève on töissä äitinsä (Anne Vernon) omistamassa sateenvarjokaupassa. Salaa äidiltään hän tapailee itseään muutaman vuoden vanhempaa automekaanikko Guyta (Nino Castelnuovo), joka asuu vanhan tätinsä kanssa. Nuoripari suunnittelee menevänsä naimisiin Genevièven äidin vastustuksesta huolimatta. Suunnitelmiin kuitenkin tulee muutos Guyn saadessa palvelukseenastumismääräyksen, jossa hänet määrätään kahdeksi vuodeksi rintamalle Algeriaan. Guyn lähtöä edeltävän illan haikeissa tunnelmissa Geneviève tulee raskaaksi.

Ikuista rakkautta vannonut Geneviève joutuu epäilysten valtaan, kun Guylta saapuu kirjeitä harvaan tahtiin. Kaiken lisäksi talousvaikeuksien kanssa kamppaileva äiti löytää tyttärelleen sopivamman puolisoehdokkaan rikkaasta timanttikauppiaasta Roland Cassardista (Marc Michel). Cassard on paitsi rikas myös sivistynyt ja hyväkäytöksinen mies, joka lupaa kasvattaa Genevièven lapsen omanaan. Geneviève joutuu vaikean valinnan eteen: Odottaako Guyn paluuta, joka Algerian tilanteesta johtuen ei ole ollenkaan varma. Vai ottaako vastaan turvattu tulevaisuus rikkaan miehen vaimona.

Käsikirjoitus ei siis omaperäisyydellään häikäise. Hienojen näyttelijäsuoritusten ja Michel Legrandin säveltämän oivallisesti toimivan musiikin ansiosta Cherbourgin sateenvarjot silti tempaisee katsojan mukaan Guyn ja Genevièven tarinaan. Eikä unohtaa sovi elokuvan huikeaa visuaalisuutta. 1960-luvun ranskalaiselokuvalle ominaisten tummien sävyjen ja niukkojen värien sijasta Demy tavoitteli elokuvaan Hollywoodin studiokauden huippueeposten äärimmäistä värikylläisyyttä ja räikeitä värejä. Tämän hän oli valmis tekemään jopa filmin säilymisen uhalla, sillä hänen käyttämänsä värimenetelmä tunnettiin huonosta säilyvyydestään.

Elokuvan loppukohtauksesta liikoja etukäteen kertomatta voin vain todeta, että moni raavas mies on kohtauksessa nieleskellyt palaa kurkussaan.

Kuva:

Elokuva on tallennettu levylle 1,66:1 -kuvasuhteella. Kuva ei ole anamorfinen, mutta siitä huolimatta kuva ansaitsee hyvän arvosanan. Elokuvan pahasti haalistuneet filmiprintit restauroitiin 1990-luvulla perusteellisesti ja käsittely palautti vuosien himmentämään filmiin sen kirkkaat värit lähes alkuperäisessä loistossaan. Muutamissa kohtauksissa tosin erityisesti kasvojen värit näyttävän hivenen harmaahkoilta. Filmi on puhdistettu hämmästyttävän puhtaaksi vanhoja elokuvia usein vaivaavista naarmuista, roskista ja muusta kuonasta.

Ääni:

Elokuvan ääniraita läpikävi perusteellisen restauroinnin samanaikaisesti kuvan kanssa. Alkuperäinen monoraita on onnistuneesti päivitetty stereomuotoon. Kuten jo edellä mainitsin, elokuvassa ei ole lainkaan tavanomaista dialogia, mutta musiikki ja laulujen sanat toistuvat selkeästi.

Lisämateriaali:

Tällä rintamalla on valitettavan köyhää. Trailerin lisäksi mukana on vain äärimmäisen pelkistetyt filmografiat Deneuvelta, Demyltä ja Legrandilta sekä muutaman englanninkielisen tekstiruudun verran tietoja elokuvan restauroinnista.

Yhteenveto:

Jopa pahimman musikaalinvihaajan kannattaa tutustua tähän elokuvaan. Tarina ei ole monimutkaisuudella pilattu, mutta erinomaisten näyttelijöiden tuella Jacques Demy on onnistunut rakentamaan uskomattoman kestävän taideteoksen, joka puhuttelee vuosikymmenestä toiseen.