Viidennen kauden aikana esitellään useita uusia oleellisia henkilöitä, joista tärkeimpiä ovat agentti Jeffrey Spender (Chris Owens) ja Gibson Praise (Jeff Gulka). Myös vanhoja henkilöitä elävöitetään, etenkin tutun agenttiparin välillä rakennetaan selvästi jotain muutakin kuin ammatillista yhteyttä.Yksi virhekin hahmojen kehitystyössä tehdään. Mulderista tulee välillä skeptikko, mitä ei huomaa, ennen kuin tämä suoraan sanotaan. Idea ei siis ole huono, toteutus vain ei oikein tahdo toimia. Dana Scully ajautuu skeptikosta lähemmäksi Mulderin uskoa, omien kokemusten ja hypnotisoinnin "ansiosta".

Syndikaattiin myös kiinnitetään enemmän huomioita, kiitos tuolloin edessä olleen elokuvan ensi-illan ja pitäähän sille pääjuonellekin jotain saada tehtyä, joka toisin sanoen tarkoittaa sitä, että Syndikaatti Eldereineen ja Tupakkamiehineen saa enemmän ruutuaikaa. Myös Alex Krycekia (Nich Lea) nähdään jonkin verran, mikä on aina plussaa.

Viidennellä kaudella the X-Filesin budjetti oli jo aivan toista luokkaa, kuin parilla ensimmäisellä kaudella ja tämä myös näkyy sarjan visuaalisessa ilmeessä. Rahaa jaksoa kohti on käytetty huomattavasti enemmän ja puitteet ovat myös nätit. Efektit ovat parantuneet huomattavasti, kuvauspaikat ovat vaihtelevampia ja kaikki on jotenkin suurempaa. The X-Files on viidennellä kaudella lähempänä elokuvamaisuutta, kuin koskaan ennen tai myöhemminkään.

Viidennellä kaudella the X-Files oli jokseenkin suosionsa huipussa ja myös jotkut kirjailijat, kuten Stephen King, halusivat kirjoittaa tarinan sarjaan. Kingin ja muiden vierailevien tähtien jaksot ovat kuitenkin järjestään hieman heikkotasoisia. Suurin ongelma näissä muiden kuin vakiokirjoittajien väsäämissä käsikirjoituksissa on, että ne voisivat olla ihan minkä tahansa muun sarjan tarinoita, suurinta osaa X-Filesin vahvuuksista ei olla otettu huomioon ja muutenkin tarinat tuntuvat irtonaisilta, ikään kuin Mulder ja Scully olisivat väärässä paikassa väärään aikaan. Muut käsikirjoittavat pitävät tasonsa. Erityiskiitos kuuluu mytologiasta vastaavalle parivaljakolle Chris Carter / Frank Spotnitz, jotka tekevät loistavaa työtä, eikä mytologiassa oteta koko viidennen tuotantokauden aikana yhtään suurempaa harha-askelta.

Oli jakson taso sitten mikä tahansa, niin siihen liittyy lähes joka ikinen kerta erittäin kauniit, tapahtumia hienosti esille tuovat Mark Snown sävelmät. Yleensä hiljaiset ja taustalla pysyttelevät, tunnelmaa tekevät musiikit, jotka ovatkin erittäin tärkeä osa koko sarjan tunnelmaa.

The X-Filesin neljäs tuotantokausi loppui Gethsemaneen. Tyylikkääseen, mutta ehkä hieman enemmän mystisyyttä kaivanneeseen tarinaan jään sisältä löytyneestä muukalaisesta. Kun löydetty ruumis kuitenkin katoaa, eikä kukaan suostu uskomaan Mulderia, kokee tämä paineet liian kovaksi ja seuraavana aamuna poliisi pyytää Scullya tunnistamaan ruumiin, joka osoittautuu Mulderiksi.

Viidennen tuotantokauden aloitusjakso Redux jatkaa suoraan tästä, takaumalla, jossa selvitetään, mitä todellisuudessa tapahtui. Gethsemane, Redux ja Redux 2 ovatkin yksi parhaista the X-Filesin jaksokokonaisuuksista. Kolmikossa nähdään erittäin paljon suuria paljastuksia (mm. Mulderin siskoon ja Scullyn syöpään liittyen) ja jatsot ovat täynnä oleellisia tapahtumia, sisältäen mm. lähes koko jakson pituisen vierailun USA:n puolustusministeriön tutkimuskeskukseen. Sinällään hienosti kuvatulla tapahtumalla on kuitenkin huonot seuraukset, sillä ilmeisesti tällä tapahtumalla Chris Carter on saanut Mulderin skeptikoksi parin jakson ajaksi. Lisäksi Redux 2:n loppu ansaitsee erikoismaininnan: reiluun kymmeneen sekuntiin saadaan tapahtumaa yhden jakson verran.

Alun mytologia tykityksen jälkeen tulee erinomainen Unusual Suspects, joka kertoo Lone Gunmenin syntytarinan humoristisesti. Jakson positiivinen vastaanotto on varmasti ollut suuri syy oman (spinoff) Lone Gunmen -sarjan syntymiselle. Seuraavaksi on esitysvuorossa kaksi Mulder / Scully -rakkaussuhteen kannattajien ehdotonta suosikkia: luonnonsuojelusta teemansa ottava Detour, joka on jaksona yksi parhaista monster of the week -jaksoista koko sarjassa ja the Post-Modern Prometheus, joka säväyttää tyylikkäällä mustavalkoisella kuvauksellaan ja Frankensteinista reivityllä juonella huumorilla tyyditettynä. Kaiken kaikkiaan viides tuotantokausi alkaa paremmin, kuin yksikään aikaisemmista kausista. Tämä on harvinaista, sillä yleensä alun mytologian jälkeen on tullut kauden heikoimmat täytejaksot.

Näin hienon alun jälkeen odotukset ovat erittäin korkealla seuraavan mytologiaparin, Christmas Carol / Emily kohdalla. Ikävä kyllä jatsokokonaisuus ei ole sieltä aivan terävimmästä päästä, vaikka huippujaksoja molemmat ovatkin. Aiheena Scullyn sieppauksen aikana "syntynyt" lapsi on hyvä, mutta Christmas Carolia vaivaa turha hidastempoisuus. Yleensä alussa nähdyt heikot jaksot on tällä kertaa siirretty hieman myöhemmäksi: Kitsunegari, Shizogeny ja Chinga ovat kaikki enemmän tai vähemmän heikkoja esityksiä. Varsinkin Kitsunegarilta olisi voinut toivoa enemmän, onhan jakso erillinen jatko-osa kolmannen kauden erinomaiselle Pusherille.

Kill Switch, joka on the X-Filesin viidenteen kauteen mennessä kallein yksittäinen jakso, on loistava jakso joka paranee jokaisella katsomiskerralla. Tietokoneiden ympärillä ei olla ykköskauden Space-räpellyksen jälkeen uskallettu pyöriä ja jakso tuntuu näin ollen varsin tuoreelta. Ikävän mollivoittoinen kausi päättyy lopullisesti Bad Bloodin muodossa. Vampyyrimyytit uuteen valoon laittava jakso on viidennen kauden ehdotonta huippua ja pyyhkii lattiaa tulevien kausien huumorijaksoilla.

Heti Bad Bloodin jälkeen tarjoillaan lisää herkkua, kun ruutuun pomppaa mytologiakaksikko Patient X / the Red and Black. Itselleni juuri tämä kaksikko on SE mytologiapari, tunnelman ollessa niin likellä täydellisyyttä kuin mahdollista. Molemmista jaksoista huomaa selvästi sen, että elokuva on tulossa ja juoni pitää saada edustuskuntoon elokuvaa varten. Pakolliset juonikuviot on kuitenkin tehty hienosti, eikä väkisen pusertamisen makua ole havaittavissa.

Sitten tullaankin alas ja lujaa: Travellers ei sisällä Scullya ollenkaan ja Mulderkin on vain sivuosassa. Jakso voisi käytännössä olla lähes mistä tahansa B-luokan sarjasta ja sen suurin puute on on armoton tylsyys. Muuten niin loistava viides kausi sisältää näin ollen myös sarjan yhden heikoimmista jaksoista. Eikä Mind's Eyakaan mikään päivänpelastaja ole, vaikka Lili Taylor tekeekin hienon roolisuorituksen sokeana naisena.

All Souls ja the Pine Bluff Variant ovat aivan eri kaliiberin jaksoja kuin kaksi edeltäjäänsä. Ensin mainittu on uskonnollisella teemalla varustettu tummasävytteinen jakso, jossa tapahtumat pyörivät enemmänkin Scullyn ympärillä. The Pine Bluff Variantissa onkin sitten Mulderin vuoro loistaa. Omalla tavallaan jakso on hyvin epätyypillinen the X-Filesin jakso, sillä tapahtumat pyörivät terroristien ympärillä ja paikka paikoin jaksosta tuleekin mieleen ykköskauden "goverment denies knowledge" -meininki.

Kauden kruunaa erinomainen the End, viimeinen Vancouverissa kuvattu jakso. Paikallinen väki haluttiin palkita kutsumalla heitä runsain määrin alun shakki-peli kohtaukseen. Jakso esittelee Gibson Praisen, shakin 12 vuotiaan ihmelapsen, jonka uskomaton pelimenestys ei suinkaan johdu hänen pelitaidoistaan, vaan pikemminkin hänen kyvyistään tietää, mitä muut ajattevat. Vaikka jakso ei mitenkään hirveästi mytologiaa viekkään eteenpäin, se on erittäin hieno jakso, ollen samalla paras kauden päätösjakso ensimmäisen viiden tuotantokauden aikana. Eritoten viimeiset viisi minuuttia ovat erittäin tunnelmallista katsottavaa. Mutta mikä tärkeintä, se tasoittaa viimeisetkin kuhmut sarjan ja elokuvan välillä niin, että Fight the Future jatkuu suoraan siitä, mihin viides tuotantokausi päättyy.

Kaiken kaikkiaan the X-Filesin viides tuotantokausi on koko sarjan paras esitys yhdessä kolmannen tuotantokauden kanssa. Mytologia jaksot ovat erittäin mielenkiintoisia ja tavallisetkin, ns. MOTW -jaksot ovat nekin keskimäärin varsin hyviä, mutta sarjalle tyypillisesti myös heikkoja jaksoja on mukana. The X-Filesin vahvuuksia kun ei ole koskaan ollut tasaisuus vaan ns. Jeesus -jaksot, jotka räjäyttävät katsojan tajunnan.