Elokuva

"Stand back boy! This calls for some divine intervention!"

Muppettiparodia Meet the Feeblesin jälkeen Peter Jacksonin oli aika palata hieman taaksepäin. Eli splatterohjaus oli jälleen kyseessä ja vierelle saapui Bad Tasten aikoihin Peterin vaimoksi vihitty Frances Walsh, josta muodostui jo alkuhetkistä lähtien Jacksonin käsikirjoituskumppani. Oli aika kaivaa vanhat, veriset muistot päästä ja ideoida uudistettu Bad Taste. Vaikka kamerat vaihdettiinkin verettömiin - tosin vain vähäksi aikaa – ja yleinen taidokkuus oli kertaheitolla esikoistaan parempi, pysyi innovatiivisuus ja vanha perinne yllä. Vuonna 1992 teattereihin ilmestynyt Braindead ei vain ollut epävirallinen jatko-osa Bad Tastelle ja henkinen jatkaja, vaan myös kaikin verroin parempi, monipuolisempi ja punaisempi.

Rahanahne tiedemies löytää Sumatran lähellä sijaitsevalta Skull-saarelta legendaarisen rotta-apinan. Tiedemiestä auttavan henkilön lukuisista valituksista huolimatta, rotta-apina on saatava perille Uuteen-Seelantiin, eikä yksikään valitus tai alkuasukas pysty kääntämään tiedemiehen päätä. Valitettavasti itse rotta-apinalla on asiaan jotain sanomista, ja muutamaa puremaa, machettea ja Sengaia-huutoa myöhemmin, tiedemiehestä ei ole jäljellä kuin paloiteltu ruumis. Rotta-apina sen sijaan jatkaa matkaansa kohti Uudessa-Seelannissa sijaitsevaa Wellingtonin eläintarhaa.

Wellingtonissa nuori myyjä, Paquita (Diana Peñalver), on tulisesti rakastunut kaupassa käyvään tavaralähettiin, mutta neidon ennustajamummon Tarot-kortit ovat asiasta toista mieltä. Neidon rakastettu ei ole tavaralähetti, vaan mies, joka tulee Paquitan elämään lähitulevaisuudessa. Rakkaus tulee olemaan ikuista, ja miehen tunnistaa tähti- ja kuusymbolista. Tosin kortit kertovat myös jotain muuta pahaenteistä.

Samaan aikaan kauppaan astuu kömpelö Lionel Cosgrove (Timothy Balme), joka sattumien kautta osoittautuu Paquitan ikuiseksi rakkaudeksi. Rakkaussiteet syntyvät silmänräpäyksessä, vaikka Lionel ei tätä heti tajuakaan. Kukoistava rakkaus tuntuukin kestävän ikuisuuden, kunnes Lionelin kylmän vaativa äiti (Elizabeth Moody) pilaa kaiken viimeistään eläintarhassa tapahtuvan kohtauksen myötä. Skull-saarelta tullut rotta-apina pääsee puremaan Lionelin äitiä, ja ei aikaakaan, kun hänen hyvinvointinsa laskee huolestuttavan alhaiselle tasolle, samalla kun raa'an lihan himo nousee häkellyttävästi.

Lionel yrittää peitellä äitinsä heikkoa tilaa parhaansa mukaan, mutta kun yhä useammat talossa kävijät joutuvat äidin repimäksi ja täten hänen kaltaisekseen, alkaa pikku katastrofi laajentua huolestuttavan suureksi. Eivätkä viralliset hautajaisetkaan tunnu pitävän äitiä kuolleena, vaan päinvastoin lisäävät näiden epäkuolleiden määrää. Asiaa ei auta myöskään Lionelin pervohtavan sedän, Lessin (Ian Watkin), mukaantulo ja hänen pakonomainen tarpeensa saada Cosgroven talo, nyt kun äiti on muka kuollut ja perintö mennyt Lionelille.

Braindead on suoranainen innovatiivisuuden maihinnousu elokuvien saralla, vai kuinka monta elokuvaa sisältää stop-motion rotta-apinan, Jumalan nimeen persusta potkivan papin, natsitohtori Heinrichin, zombieiden välistä seksiä, zombie-vauvan ja sen ulkoiluttamista lastenpuistossa, zombieiden välistä ruokahuumoria, zombieiden välistä tappelua, ihmisten ja zombieiden välistä tappelua mitä moninaisin keinoin, gallonittain verta ja suolenpätkiä sekä ronskin annoksen huumoria? Braindead sisältää kaikkea tätä ja onnistuu olemaan paitsi nautittava splatterpätkä, myös humoristinen ja hyvin tehty elokuva ihan yleisellä tasolla. Ei ihmekään, että elokuvaa arvostetaan melko korkealla splatterasteikossa.

Jokainen itseään kunnioittava splatterfanaatikko tietää, ettei yksikään splatter voi yksinkertaisesti olla splatter ilman verta ja suolenpätkiä. Siksi Braindead tarjoaa myös tällä saralla suorastaan ennennäkemätöntä visuaalisuutta. Verta lentää enemmän kuin fyysisesti on edes mahdollista ja suolet elävät kirjaimellisesti omaa elämäänsä. Tuonelasta nousseita otuksia kuritetaankin millä tahansa kättä pidemmällä – veitsillä, jaloilla, kiikuilla, haravilla, puutarhatontuilla, puutarhasaksilla, pihdeillä, ja mikäli bileet eivät silti ota loppuakseen, on aika turvautua vanhaan kunnon ruohonleikkuriin. Verta ja suolenpätkiä on siis tarjolla liukasteltavaksi asti ja jo pelkästään elokuvan loppukohtauksessa käytettiin noin 300 litraa tekoverta. Mikäli tämä elokuva ei välitä veren hurmaa katsojille, niin ei sitten mikään.

Kuva

Peter Jackson Collectionin ainoa anamorfisesti käsitelty julkaisu, Braindead, löytyy levyltä 1.77:1-suhteessa. Anamorfinen käsittely auttaakin melkoisesti, vaikka kuva ei silti mitään referenssi-tasoa olekaan. Tarkkuus on keskitasoa, tosin välillä vähän turhankin pehmeä. Kohinaa on myös havaittavissa läpi elokuvan, eikä staattisuudeltakaan ole vältytty. Onneksi roskaisuus on kuitenkin suhteellisen minimaalista. Mustan ja valkoisen tasot ovat hyviä, mitä nyt valkoinen palaa parissa, valoisassa kohtauksessa hieman puhki.

Ääni

Dolby Digital 2.0 -ääniraita ei suuria elämyksiä tarjoa, mutta sentään jotakin. Dialogi on kaiken aikaa selkeää, ja musiikki sekä pakolliset äänitehosteet kuulostavat miltä pitää. Mitään tilantuntua on kuitenkaan turha hakea. Ääniraita hoitaa tehtävänsä ilman sen kummempia erikoisuuksia.

Lisämateriaali

Vain lyhyt biografia ohjaajasta, joka on sama kuin Peter Jackson -kokoelman muillakin levyillä.

Yhteenveto

Peter Jacksonin loistelias paluu splatterin pariin on jokaisen splatterfanaatikon pakkohankinta. Braindead ei vain ilahduta katsojaa veren paljoudella ja suolilla, vaan myös ihka aidolla juonella ja rakkaustarinalla. Tosin juoni on hiuksenhatara ja rakkaustarina kankeasti näytelty, jolloin ainoaksi (teko)syyksi jääkin lisäveren ja suolien tarjoaminen. Tämä ei tosin paatunutta splatterikkoa haittaa pätkän vertaa.