Sunnydalen aurinkoisin aika on ollut harvinaisen tapahtumaköyhä, vampyyritkin ovat ilmeisesti lähteneet lomaa viettämään ja hyvä niin, sillä Buffy Summers (Sarah Michelle Gellar) jonka päivärytmiin opiskelun lisäksi kuuluu Slayerina eli vampyyrintappajana toiminen, on ollut viettämässä lomaansa Los Angelesin auringossa.

Buffy the Vampire Slayerin toinen tuotantokausi täyttää kaikki ensimmäisen kauden antamat lupaukset huippusarjasta. Se poistaa heikoimmat kohdat, hioen samalla sarjan vahvuuksia. Elävä, luonnollinen ja hauska dialogi on parantunut entisestään ja varsinkin Xanderin (Nicholas Brendon) juttuja on entistä hauskempaa kuunnella. Siinä missä ykköskaudella dialogi oli paljolti useita one linereita perä jälkeen, niin kakkoskaudella dialogiin on saatu lisättyä sujuvuutta. Sunnydalen asukkien jutustelu kuulostaa lähes poikkeuksetta harvinaisen luontevalta, eikä mukana ole väkisin kirjoittamisen makua.

Toinen heti alusta lähtien huomiota herättävä seikka on taistelukohtausten koreografiaan panostaminen. Vaikka ensimmäisenkin tuotantokauden mätkintä oli varsinkin tv-sarja tasolla kieltämättä ihan ok-luokkaa, niin toisella kaudella tullaan lähemmäksi elokuvamaista toteutusta ja tietynlaisesta taisteluja vaivanneesta kaavamaisuudesta ollaan päästy eroon.

2. tuotantokausi esittelee muutaman uuden henkilön, joista tärkeimmiksi nousevat kauden pääjuonta sujuvasti eteenpäin lykkivä, toisiaan tulisesti rakastava vampyyrikaksikko Spike (James Marsters) ja Drusilla (Juliet Landau). Ykköskauden varsin synkän ja muinaiselta tuntuneen Masterin jälkeen Spiken ja Drusillan kaltaiset ilopillerit tekevät hyvää yleistunnelmalle ja sopivat Buffyn peruspirteään ilmapiiriin paremmin kuin kaiken maailman synkistelijät. Varsinkin Spike on todella ennakkoluulottomasti rakennettu hahmo; paljon puhuva, ubercoolilla rokkari-asenteella varustettu vampyyri on jotain ihan muuta kuin genreltä on yleensä totuttu näkemään. Lisäksi kahden vampyyrin välinen rakkaussuhde tuo syvyyttä koko lajiin, sillä näin myös heidän inhimilliset piirteensä tulevat paremmin esiin ja katsojan on helpompi samaistua kolikon toiseen puoleen.

Toisen kauden pääteema on varsin selkeästi rakkaus ja sen ajoittainen vaikeus. Tämä on havaittavissa kaikkialla, niin Xander, Willow (Alyson Hannigan) kuin Buffy löytävät vastakkaisesta sukupuolesta miellyttävää vipinää ja kaikkien suurempien juonenkäänteiden taustalla on havaittavissa romantiikkaa. Koko kauden verhoava yhtenäinen teema toimii vallan mainiosti ja vaikka Buffyn ja Angelin lääppimisessä mennäänkin välillä, tosin tahallisesti, yli niin siitä huolimatta sarjan hahmoja viedään selkeästi oikeaan suuntaan, eikä juonen taikka hahmojen kehityksessä nähdä sen suurempia harha-askeleita. Sinällään vähäpätöisenä, mutta miespuolisille katsojille tervetulleena muutoksena Buffyn ulkonäkö muutetaan "Buffymaiseksi", eli ykköskauden tietynlainen kiltin tytön -lookki on mennyttä.

Johtuen osittain teemasta, toisen tuotantokauden yleisilme vaihtelee hyvin paljon. Liikkuminen draaman, kauhun, toiminnan ja komedian välillä tehdään kuitenkin sujuvasti ja näin ollen selkeää genreluokitusta on hyvin vaikea muodostaa. Buffy the Vampire Slayer on välillä todellinen "feel good" -sarja mutta toisinaan se osaa olla hyvin vakava ja tunteellinen, unohtamatta kuitenkaan omaa peruspirteää luonnettaan.

Toinen tuotantokausi ei ala mitenkään hirvittävän vakuuttavasti, vaikka viiden ensimmäisen jakson aikana yksi todellinen huippujakso nähdäänkin. Tuotantokauden aloittava When She Was Bad on pätevä kaudenaloitus, mutta sortuu hieman turhaan edellisen kauden tapahtumien puimiseen, vaikka tällainen jatkuvuus sinällään toki tervetullutta onkin. Tämä oltaisiin kuitenkin voitu tehdä ilman, että Master -juoneen olisi sen enempää koskettu. Jakson pelastaa keskinkertaisuuden yläpuolelle Buffyn väliaikainen käyttäytymismuutos, joka on ihan perusteltua viime kauden tapahtumilla. Sen sijaan sarjaa varsin yleisesti vaivaava tapa, että henkiset ongelmat hoidetaan mättämällä on vähän ikävä.

Kauden toinen jakso, Some Assembly Required pelastuu lähinnä huumorinsa ansiosta, mutta on silti tähän asti sarjan huonoin jakso. Inca Mummy Girl jatkaa suurin piirtein samalla tasolla, mutta näiden kahden jakson väliin sijoittuva School Hard on loistava osoitus kaikesta siitä, mikä Buffyssa toimii. Sen lisäksi, että jakso esittelee Spiken ja Drusillan, se sisältää myös monia muistettavia kohtauksia, roppakaupalla erinomaista huumoria ja vanhempainillasta on saatu rakennettua erittäin mielenkiintoinen tapahtuma. School Hardia seuraava Reptile Boy on varsin kliseinen jakso, mutta pelastuu varsin näppärällä huumorilla ja yleispätevällä toteutuksellaan. Reptile Boyssa on ensimmäistä kertaa havaittavissa Buffyssa silloin tällöin esiintyvää nuorisokasvatusta, jonka mukaan alkoholi on poikkeuksetta pahasta.

Alun epätasaisen viisikon jälkeen tulee sarja jaksoja, jotka tekivät allekirjoittaneesta lopullisesti fanipojan. Halloweenin idea tuntuu alkuun varsin typerältä, mutta yksinkertaisesti alkuasetelmasta saadaan luotua hieno jakso, jonka vahvuudet ovat eritoten Nicholas Brendonin roolisuorituksessa ja huumorissa. Koko tuotantokauden aikana on myös havaittavissa hienosti, kuinka suurempaa juonikuviota tuodaan mukaan myös ns. täytejaksoihin. Näin ollen sarjalle saadaan huomaamattomasti luotua jatkuvuutta ja pääpahat eivät aina vain tupsahda paikalle. Lie To Me on hieman vakavampi jakso ja pahiksen arvaaminen on tehty hieman liiankin helposti. Jotenkin tästäkään jaksosta ei kuitenkaan voi olla pitämättä, vaan vampyyrimaailman tietynlaisia kliseitä on hienosti yhdistetty huumoriin. Dark Age tuo syvyyttä valvojana toimivan Gilesin (Anthony Head) hahmoon ja tekee tämän varsin onnistuneesti. Jo toistamiseen lyhen ajan sisällä vieraileva brittilurjus Ethan Rayne (Robin Sachs) on mainion kliseinen tuttavuus.

Todellinen pommi paukahtaa kauden puolivälissä, kun Buffyn ensimmäinen kaksiosainen jakso putkahtaa ruutuun. What's My Line Part 1 ja 2 ovat kumpikin erinomaisia jaksoja ja erityisesti part 2 on vakava ehdokas parasta Buffy-jaksoa mietittäessä. Sarjan dialogi ottaa kokonaisen askeleen eteenpäin tässä tuplajaksossa ja välillä tuntuu, että käsikirjoitusosaston kynä on käynyt jopa hieman liian kuumana, sellaista konekivääridialogia varsinkin ensimmäinen osa tarjoaa. Jaksoissa nähdään myös muutama tuikitarpeellinen hahmonkehitysliike ja varsinkin pahiskaksikkoon saadaan kummasti eroa; Drusilla saa voimansa takaisin ja Spike hieman paikkailee ikuisen epäonnistujan mainettaan.

Seuraava jakso ei valitettavasti pysty millään tavalla vastaamaan tuplajakson luomia odotuksia, vaan Ted on jo idealtaan niin läpimätä jakso, ettei välillä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Huvittavaa sikäli, että loistavassa toisessa tuotantokaudessa nähdään myös osa koko sarjan heikoimmista esityksistä. Bad Eggs parantaa jonkin verran, mutta vajoaa sekin keskinkertaisuuteen, lähinnä surkean ideansa vuoksi sekin.

Pettymyksiä tarjonneen kaksikon jälkeen on kuitenkin jälleen tuplajakson vuoro. Ensimmäinen osa, Surprise ei onnistu aivan täydellisesti, mutta on kuitenkin selkeästi hyvä jakso ja sisältää monia upeita kohtauksia, joista varsinkin lopun Angel-kohtaus on kaikinpuolin upeaa katseltavaa. Surprise kuitenkin antaa tuplajakson päätökselle Innocencelle niin vahvat lähtöasetelmat, että epäonnistuminen on käytännössä mahdotonta. Eikä Innocence myöskään petä, vaan huippukohtaukset seuraavat toisiaan. Erityismaininnan saavat kaikki Buffyn ja Angelin väliset kohtaukset, joissa on todella upeasti luotua dramatiikaa ja hämmennystä. Myös lopun taistelukohtaus vesisateessa toimii visuaalisesti upeasti. Vaikka varsinkin jälkimmäinen osa on perusolemukseltaan hyvin tumma, niin siitä huolimatta mukaan on onnistuneesti ujutettu huumoria ja nokkelaa dialogia, uhohtamatta kuitenkaan draamaa.

Phases toteaa ytimekkäästi sen, että yksikään Sunnydalen henkilö ei ole täysin normaali ja myös Willown poikakaverin virkaa toimittavasta Ozista (Seth Green) löydetään omat erikoisuutensa. Jaksosta olisi voinut tehdä huomattavasti paremman tuotantoarvoja sekä draamaa lisäämällä, mutta nyt tuloksena on vain keskitason täytejakso. Bewitched, Bothered and Bewildered on periaatteessa hyvin samantasoinen jakso kuin edeltäjänsä, mutta siitä huolimatta huomattavasti viihdyttävämpi.

 

Passion käsittelee kunnolla Angelin pahaksi muuttumista ja hänen todellista luontoaan. Passion onkin vakavin toisen kauden jaksoista ja sarjalle tyypillinen läpänheitto on todella vähässä, eikä edes Xanderin suusta kuulla kuin muutama tunnelman keventäjä. David Boreanaz tekee hienoa työtä Angelina ja muutenkin jakson ehdoton vahvuus ovat hienot roolisuoritukset sekä tyylikkäästi toimiva draama, vaikka välillä hieman yli mennäänkin. Killed By Death on myös suurimman osan kestostaan hieman vakavampaa Buffy the Vampire Slayeria. Tähän menessä tyylikkäin "viikon hirviö" nähdään juuri tässä jaksossa ja vaikka se onkin saanut paljon vaikutteita Freddy Krugerista, niin tämä kloonaaminen ei kuitenkaan syö sairaalan käytävillä hiippailevan lasten kiusaajan tehoa. Yleisesti Buffyn täytejaksojen suurin ongelma on nimen omaan hirviöt, jotka ovat lähes poikkeuksetta aika lailla onnettomia tekeleitä, klisekirjojen vakioita, joita lähes poikkeuksetta yhdistää limaisuus. Onneksi poikkeuksiakin on, ja toisaalta Buffyn eduksi on sanottava, että tusinahirviöistään huolimatta täytejaksoista saadaan kuitenkin aikaan yllättävänkin viihdyttävää katsottavaa.

 

I Only Have Eyes for You sijoittuu täpärästi keskimääräisten Buffy-jaksojen yläpuolelle, yhdistellen hienosti draamaa ja komediaa. Idea kostoa hakevasta hengestä on ehkä hieman kulahtanut, mutta tarinasta saadaan toimiva yhdistämällä tapahtumiin Angelin ja Buffyn karikolla oleva suhde. Go Fish on valitettavan heikko jakso ja jo idea vesipedoiksi muuttuvasta uimajoukkueesta on hirveä. Tämä on onneksi huomattu jo kuvausvaiheessa ja jakso keskittyykin pääasiassa Xanderiin, joten huumoria on ainakin luvassa. Onpa mukaan onnistuttu laittamaan myös muutama klassikkotasoa oleva uimahallikohtaus.

 

Kaksiosainen päätösjakso Becoming part 1 ja 2 on juuri niin loistava kuin toisen tuotantokauden kokonaisuuden perusteella voi odottaa. Becoming-jaksot ovat jälleen astetta vakavampaa Buffya ja sisältävät useita todella upeita kohtauksia, joista mainittakoon Drusillan ja Kendran (Bianca Lawson) yhteenoton lisäksi Spiken ja Buffyn väliaikainen aselepo. Tuplajakson toinen osa ei pysty nousemaan aivan edeltäjänsä tasolle,mutta on siitä huolimatta huippujakso . Tuotantokauden lopetus on tehty todella tyylikkäästi, lopputaistelu toimii hienosti ja aivan viimeiset kuvat jättävät katsojan odottomaan mielenkiinnolla tulevaa.  

 

Kaiken kaikkiaan toisesta tuotantokaudesta näkyy, että enää ei olla matkassa harjoittelumielellä, vaan tekijätiimi tietää, mitä se tahtoo ja osaa myös toteuttaa visionsa paremmin pienestä budjetista huolimatta. Vaikka ensimmäinenkin kausi on ammattitaitoisesti tehty, niin silti siinä on kuitenkin havaittavissa harjoittelua ja hapuilua, eikä sarjan luonut Joss Whedon ole vielä kaikilta osin tiennyt mihin suuntaan olisi luomustaan halunnut viedä.

Toisen tuotantokauden jaksot nähdään 4:3-kuvasuhteella. Toisin kuin ensimmäisellä tuotantokaudella, kuvanlaadussa ei ole nähtävissä merkittävää paranemista kauden edetessä, vaan jälki on hyvin tasalaatuista ollen näin lähinnä marginaalisesti parempaa kuin ensimmäisellä tuotantokaudella.

 

Kuvan suurimmat ongelmat ovat edelleen pimeissä kohtauksissa, joskaan selkeää pikselöitymistä ei ole havaittavissa, mutta epätarkuutta kuitenkin. Myös tv-sarjoille hyvin tyypillistä yleistä pehmeyttä on varsinkin ulkoilmaan sijoittuvissa kohtauksissa havaittavissa. Roskia ei juurikaan ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

DD2.0 -ääniraita ei tarjoa mitään ihmeellistä, dialogi ja musiikki toistuvat ongelmitta. Ei ääniraitaa kuitenkaan oikein haukkuakkaan voi, sillä se ajaa kaikin puolin asiansa ihan mukavasti eikä pääse missään vaiheessa häiritsemään.

Lisämateriaalien osalta toinen tuotantokausi on aivan eri tasolla kuin ensimmäinen. Ensinnäkin lisämateriaalia on huomattavasti enemmän ja se on vielä suurimmilta osin informatiivisesti rikkaampaa.

Tärkeimpänä lisämateriaalina on tarjolla kommenttiraita neljään jaksoon. Sarjan luojan Josh Whedonin kommenttiraita Innocenceen ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin hänen kommenttinsa pilottijaksoon. Whedon on kyllä äänessä suuren osan ajasta, joten tylsiä hetkiä ei pääse syntymään, mutta varsinkin alkuraidassa Whedon turhaan kertaa sarjan syntyä joka käsitellään jo kattavasti pilotin kommenttiraidassa.

Matri Noxonilta kuullaan kommenttiraita molempiin tuplajakson What's My Line osiin. Noxon käsittelee hyvin paljon lavasteita ja kuvauspaikkoja paljastaen näistä paljon mielenkiintoisia pikkufaktoja. Heikkona puolena kommenttiraidat tarjoavat pieniä ja vähän suurempiakin spoilereita tulevien kausien tapahtumista joten näiden kommenttiraitojen kuuntelua ei voi suositella, ellei ainakin kolmas tuotantokausi ole ennenstään tuttu. Kommenttiraidoista ensimmäinen on huomattavasti parempi. Toisessa osassa Noxon ei enää juurikaan tarjoa mielenkiintoista tietoa, vaan keskittyy turhankin paljon selostamaan tapahtumia ja kommentoinnissa on paljon taukoja.

David Greenwaltin kommenttiraita jaksoon Reptile Boy kärsii lähinnä siitä, että itse jakso on vain keskitason Buffy-jakso, jolloin itse kommenttiraidankaan kuunteleminen ei ole niin hauskaa puuhaa. Greenwaltin raita on kuitenkin suhteellisen kiinnostava.

Designing Buffy on ehkäpä mielenkiintoisin kolmesta featuresta. Se esittelee muutamia Buffy the Vampire Slayerin lavasteista kuten Spiken ja Drun tukikohtana toimivan tehtaan. Suurimman osan ajasta saa kuitenkin Summersien talo, joka esitellään huone huoneelta.

The Buffy Bestiary käsittelee Buffyn pahiksia. Pituutta on n. 30 minuuttia ja dokumentti pysyykin mielenkiintoisena niin kauan kun pysytään sellaisissa Buffyn riitapukareissa, joilla on sarjan kokonaisuuden kannalta jotain merkitystä. Valitettavasti osa ajasta käytetään tusinamätettäviin ja heistä ei juurikaan saada mielenkiintoista tarinaa aikaiseksi.

Beauty and the Beasts on hyvin pitkälti yleisfeature käsitellen Buffya. 20 minuuttisesta kestostaan siihen ei ole saatu juuri mitään muistettavaa sisältöä, vaan featuren informaatioarvo on valittettavan heikko.

Edelliseen tuotantokauteen verrattuna lisämateriaalia on todella mukavasti, mutta silti jää jollain tavalla kaipaamaan kunnollista koko tuotantokauden läpi käyvää dokumenttia, vaikka kommenttiraidat osaltaan tätä puutetta paikkaavatkin.

Levyjen menut ovat erittäin hitaita käyttää. Jaksoihin siirryttäessä tulee  turhauttavan pitkiä animoituja kiertoajeluja pitkin menuna toimivaa miljöötä. Ensimmäisen tuotantokauden staattiset valikot olivat ulkonäöltään rujompia, mutta käyttettävyydeltään paria pykälää parempia.

Toinen tuotantokausi on selkeä askel eteenpäin niin Sunnydalen asukeille, kuin  sarjan yleiselle laadulle. Toinen tuotantokausi on täynnä mielenkiintoisia tapahtumia ja vaikka mukana on muutamia todella räikeitä täytejaksoja, niin kokonaisuus nousee silti korkeammalle kuin jaksojen yksittäisarvosanat antaisivat myöten.

Teknisesti ottaen toisen kauden DVD-julkaisu on pieni askel eteenpäin. Sen sijaan lisämateriaalien puolella petrataan huomattavasti, pelkästään kommenttiraitojen määrä on noussut yhdestä neljään.

Buffy the Vampire Slayeriin hurahtaneille julkaisu on hieno tapa muistella vanhoja jaksoja yhä uudelleen ja uudelleen. Sarjaan tutustumattomille toinen kausi ei ole ollenkaan hullumpi aloitus, vaikka loogisesti ensimmäinen kausi onkin parempi vaihtoehto. Toinen kausi alkaa kuitenkin varsin puhtaalta pöydältä ja antaa vakuuttavamman kuvan sarjasta.