Italialaisen Pier Paolo Pasolinin viimeinen elokuva Salò: Sodoman 120 päivää kuuluu elokuvahistorian kohutuimpien teosten joukkoon. Rappiokirjailija Markiisi de Saden romaaniin pohjautuva elokuva siirtää tapahtumat lähemmäs nykyaikaa. Eletään toisen maailmansodan loppuhetkiä fasistisessa Italiassa. Joukko aatelismiehiä, joihin viitataan vain titteleillä "Presidentti", "Ylhäisyys", "Piispa" ja "Herttua", linnoittautuu aseistettujen vartijoiden kanssa syrjäiseen kartanoon. Seuranaan heillä on isäntiensä lailla dekadenttien vieraiden lisäksi ryhmä siepattuja nuoria poikia ja tyttöjä. Vangittujen nuorten osana on viihdyttää herrojaan heidän toinen toistaan kierompia mielihalujaan toteuttamalla.  Näihin mielihaluihin kuuluvat mm. sodomia, ulosteiden syöminen ja insesti. Perinteinen heteroseksuaalinen seksi on kirjattu kiellettyjen asioiden listalle, ja moiseen syyllistyviä rangaistaan.

Omien sanojensa mukaan Pasolini pyrki äärimmäiseen uskollisuuteen kirjalliselle alkuteokselle, ja ainoa oleellinen muutos tarinassa on tapahtumaympäristön siirtäminen fasistiseen Italiaan. En ole lukenut tarinan pohjana olevaa romaania, enkä ole edes aikeissa lukea. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää kyseisen teoksen olevan paitsi erittäin vastenmielistä luettavaa myös itseään toistava ja pitkäveteinen. Pasolini lienee onnistunut tavoittamaan kirjan hengen hyvin, sillä Salò: Sodoman 120 päivää on äärimmäisen vastenmielistä katsottavaa. Elokuva toistaa toistamasta päästyään samoja perversioita. Kaiken lisäksi kyseessä on erittäin tylsä elokuva. Sen verran shokeeraavasta teoksesta on kuitenkin kyse, että elokuvaa ei todellakaan voi suositella herkästi ahdistuville henkilöille. 18 vuoden ikärajaa on myös syytä kunnioittaa, Salò ei todellakaan ole mikään keskenkasvuisten herkille aisteille sovelias elokuva.

Pasolini on väittänyt elokuvaa kritiikiksi fasistihallintoa ja sen aiheuttamia kärsimyksiä kohtaan. Toki elokuva tarjoaa mahdollisuuden tällaiseen tulkintaan. Kuten kylmän viileästi ihmiskokeita suorittaneet natsitiedemiehet, myös kartanoaan julmasti isännöivät, itsensä yli-ihmisen tasolle kohottaneet, ulkoisesti moitteettoman oloiset aatelismiehet suhtautuvat uhreihinsa kuin laboratoriorottiin, vailla vähäisintäkään inhimillisyyden häivähdystä. Ei ole vaikeaa kuvitella elokuvan huoliteltuja päähenkilöitä SS-univormuihin huutelemaan käskyjään. Salò tai Sodoman 120 päivää on kuitenkin äärimmäisyyksiin viedyllä tavalla vastenmielinen, jopa sairas, elokuva. Elokuvan nuoret uhrit puolestaan ovat jopa liioitellun passiivisia julmien isäntiensä oikkujen orjia, joten katsojalle hiipii väkisinkin mieleen, että kukaties kyse onkin todellisuudessa vain Pasolinin omien sairaiden fantasioiden visualisoinnista. Lieneekö moinen tulkinta ollut ainakin osaltaan vaikuttamassa siihen, että Pasolini murhattiin epäselvissä olosuhteissa pian tämän elokuvan valmistumisen jälkeen?

Salò: Sodoman 120 päivää on siis vastenmielistä katsottavaa, mutta onko kyseessä huono elokuva? Ei oikeastaan - elokuva on hienosti kuvattu, lavastuksesta ei moitteen sijaa löydy ja näyttelijät tekevät vatsaakääntävissä rooleissaan hyvää työtä. Toisaalta elokuvan tapahtumat etenevät tuskastuttavan hitaasti ja tarina toistaa samoja kuvioita kyllästymiseen asti. Minkäänlaista katselunautintoa elokuvasta on siis turha odottaa. Pasolinin fasisminvastainen viestikin jää loppujen lopuksi sangen ontoksi. Tuskin tulee yllätyksenä monellekaan katsojalle, että toisen maailmansodan aikana fasistihallinto syyllistyi epäinhimillisiin julmuuksiin.

Ei-anamorfisen kuvan kuvasuhteeksi ilmoitetaan 1,66:1. Kuvaa en mittaillut, mutta silmämääräisesti arvioituna kuva vaikuttaa hieman leveämmältä, joten se lienee riittävän lähellä alkuperäiseksi kuvasuhteeksi ilmoitettua 1,85:1-kuvasuhdetta. Kuvassa esiintyy jonkin verran kohinaa, eikä kuvan terävyys anna aihetta kehumiseen. Värien toistossa ei ole huomauttamista.

Ääni:
Alkuperäinen monoraita on tarjolla Dolby Digital 2.0 -muodossa, surround-koodattuna. Äänikenttä painottuu luonnollisesti eteen ja keskikanavaan. Elokuvan dialogi toistuu kirkkaasti, joskin dialogin synkronointi taitaa olla ruudun tai pari pielessä. Viimemainittu virhe tosin periytynee elokuvan tekovaiheesta, sillä elokuvan dialogi jälkiäänitettiin studiossa.

Elokuvan musiikista vastaa legendaarinen Ennio Morricone, mutta täytyy myöntää, ettei minulle jäänyt elokuvan musiikista mitään mielikuvaa.

Lisämateriaalia edustavat traileri ja Pasolinin tekstimuotoinen esittely.

Yhteenveto:
Saanko kertoa rehellisen mielipiteeni tästä elokuvasta? Kerron sen joka tapauksessa, halusitte tai ette: jokseenkin vastenmielistä katsottavaa. En pysty suosittelemaan Salòn katsomista kenellekään, sillä elokuvalla ei ole mitään annettavaa sivistyneelle länsimaiselle ihmiselle. Salò on jäänyt aikakirjoihin ainoastaan shokeeraavuutensa ansiosta.

Koska kuitenkin monet haluavat omin silmin nähdä tämän kohutun elokuvan, ilahduttanee heitä tieto siitä, että DVD:n kuvan- ja äänenlaatu ovat asiallista tasoa verrattaessa pohjoismaista julkaisua muualla julkaistuihin DVD-painoksiin.