Elokuva

Wes Anderson voidaan oikeutetusti laskea amerikkalaisen elokuvan tämän hetken suurimpiin ja omalaatuisimpiin autereihin. Hänen elokuvissaan on aina jotain sellaista, että ohjaajan kädenjälki on tunnistettavissa heti ensimmäisten minuuttien aikana. Rushmore-elokuvallaan maineeseen noussut käsikirjoittaja-ohjaaja on luonut itselleen vankan tukijalan Hollywood-maailmassa. Henkilökuvaukseen nojaava Anderson tekee hahmoistaan aina persoonallisia ja empaattisia kokonaisuuksia, joilla on heikkoutensa ja vahvuutensa. Loisteliaan Rushmoren ja varsin kelvollisen Royal Tenenbaumsin jälkeen Wes ottaa kosketusta hieman erilaiseen ympäristöön. Hänen elokuvansa The Life Aquatic with Steve Zissou on homage-elokuva meribiologi Jacques Cousteau'lle, mutta se tuo tarinaan myös paljon omaansakin. Ja kuten aina Wes Andersonin elokuvissa, toistuvana teemana nähdään 11½-ikävuosi, jolla on jokin vahva merkitys ohjaajalle itselleen. Paradoksaaliseen ympäristöön rakennettu elokuva on samalla sydäntä lämmittävä kevyt komedia, mutta sen sisältämät mustan draaman ainekset nousevat aina välillä esiin – etenkin loppupuolella.

Life Aquatic on tunnistettavissa Anderson-elokuvaksi, mutta sen piirteet eroavat joiltakin osin suuresti Royal Tenenbaumsista ja Rushmoresta. Lähestymistapa ei ole enää liian art house –tyyppinen kylmä ja tarkoituksen mukaisen jäykkä, kuten vaikka Kaurismäen elokuvissa. Life Aquatic ottaa enemmän valtavirtaisemman suunnan, joka ei käänny itseään vastaan missään vaiheessa – onneksi. Tietynlaisia peruselementtejä on kuitenkin säilytetty, jotta hahmot säilyttäisivät persoonallisuutensa ja samaistuttavaisuutensa ympäristöön ja yleisöön. Katsojaan lähestytään pikemminkin teatraalisesti kuin elokuvamaisesti. Elokuvan ympäristö ja elementit tuntuvat usein väärennetyiltä ja muovimaisilta. Tällä ilmapiirillä tavoitellaan retro-aspekteja ja fantasiamaailman ulkomuotoa, eikä niinkään realistista vastinetta vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Tarinan peruspilari on meribiologi Steve Zissou (Bill Murray), jonka ura on ollut laskujohteinen viimeiset kymmenen vuotta. Hän on tehnyt itsensä jopa joiltain osin naurettavaksi tiedemaailman keskuudessa. Zissoun uusin elokuva, Life Aquatic Part I, sai vähemmän imartelevan vastaanoton ensi-iltanansa ja rahoitus hänen jatko-osaansa on vaarassa. Dokumentaaria tehdessään Zissou törmäsi Afrikan rannikolla haiyksilöön, jota ei aikaisemmin ollut nähty. Täplillä täytetty, väriltään keltainen hai tappoi Stevelle läheisen ystävän ja pitkäaikaisen kollegan Estebanin. Zissou vannoo kostavansa ystävänsä kuoleman hinnalla millä hyvänsä seuraavassa osassa – harmi vain, että hänen rahoituksensa on vaarassa.

Sanotaan, että kun jotain menettää, niin jotain saavuttaa. Menetettyään ystävänsä ja kollegansa, Steve saavutti poikansa. Hänen kauan kadoksissa ollut äpärälapsi Ned Plimpton (Owen Wilson) on päättänyt etsiä isänsä käsiin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Zissou ja Plimpton tuntevat välittömästi heidän välillä olevan siteen ja jollain tapaa kohtalo veti heidät yhteen. Perintörahoillaan Ned pystyy kustantamaan isänsä jatko-osan, joten Steve ottaa Belafonte-laivan alleen ja lähtee omalaatuisen miehistönsä kanssa metsästysmatkalle.

Wes Anderson on tehnyt Life Aquaticista modernin ja kevyemmän version Moby Dickista, joka ei ole yhtä raskassoutuinen tai pitkäjänteinen kuin esikuvansa. Tragikoomisena sankarina nähdään itse Steve Zissou, joka elää myöhäisaikuisuuttansa lapsenmielisen kevyesti ja huolettomasti - välillä marihuanasätkää polttaen. Lapsenomaisen pelkistetty näkökanta maailmaan on usein vahvasti läsnä Wes Andersonin elokuvissa. Life Aquatic silti säilyttää metaforallisuutensa kaiken sen kepeän dialogin ja draaman alla. Dialogi onkin yksi elokuvan parhaita puolia, sillä se on samalla herkkää, mutta myös kevyttä. Juuri kun katsoja on sortumassa liialliseen melankolisuuteen vuoropuheluiden aikana, niin sitä kevennetään sopivalla iskurepliikillä.

Teatterimainen lavastus ja dokumentaarinen eteneminen ovat harvinaista nykyelokuvissa, ja siksi Life Aquatic onkin raikas poikkeus valtavirrasta. Elokuva on jaksotettu erinäisiin näytöksiin, joista kukin on selkeästi rajattavissa omaksi kokonaisuudeksi ja elokuvan elämänkaareksi. Lähestymistapa voi tuntua absurdilta ja epäsovinnaiselta joidenkin mielestä, mutta perinteistä poikkeaminen ja kerronnan elävöittäminen kontaktilla katsojaan on mukavaa vaihtelua. Parhaiten elokuvan teatterimainen olemus tulee esille lavastuksessa, näistä kirkkaimpana esimerkkinä Belafonte-laiva. Dokumentaarisuus näkyy hienosti luonnollisissa tiloissa kuvatuissa tapahtumapaikoissa, jotka tuovat sopivaa kontrastia teatterilavastuksiin ja elokuvan osittaiseen muovimaisuuteen. Hienoja ja omalaatuisia ratkaisuja, jotka toimivat lähes joka tilanteessa ja tuovat niihin andersonmaisen sävyn. Elokuva esittää myös hauskoja kontrasteja tuomalla mukaan hullunkurisia toimintakohtauksia, jotka tuntuvat eksyneen väärään elokuvaan. Tämä, jos mikä, on omiaan nostamaan elokuvan omalaatuista lähestymistapaa aiheeseen.

Näyttelijävalinnoissa Anderson on pitäytynyt suosikkinäyttelijöissään. Bill Murray toimii elokuvan kulmakivenä ja Cousteaumaisessa hahmossa on paljon myös Bill Murrayta itseään. Vanhoilla päivillään erityisesti draaman alalla kunnostautunut Murray näyttää taitonsa jälleen kerran. Jos Lost in Translation ei vielä riittänyt vakuuttaan miehen draamataidoista, niin viimeistään Life Aquaticin herkkä ja koskettava loppu sen tekee. Owen Wilson tunnetaan paremmin täysverisistä komedioista, mutta Andersonin alaisuudesta miehestä saadaan irti huomattavasti enemmän. Vaikka mies ei suoranaisesti kuulu henkilökohtaisiin suosikkeihini, niin hänen suorituksensa silti puhuvat puolestaan Life Aquaticissa. Hupaisimman roolin elokuvassa tekee silti saksalaista Klausia esittävä Willem Dafoe, joka on aksenttiaan myöten perisaksalaisen oloinen, mutta tuo hahmoon silti sopivaa lapsellisuutta ja kateellisuutta. Zissoun arkkivihollinen, nemesis, kapteeni Hennessey'ta esittävä Jeff Goldblum on yleensä b-luokan näyttelijä, mutta Life Aquaticissa hän pystyy pitämään poissa ne ärsyttävät maneerit, jotka usein varjostavat miehen suoritusta.

Naisosat on jaettu periaatteessa kahteen tärkeään osaan. Steven Eleanor-vaimoon, jota esittää Anjelica Huston ja sinnikkääseen Winslett-Richardson journalistiin, jota tulkitsee onnistuneesti Cate Blanchett. Huston on roolissaan sopivan frigidi ja etäinen, jollaisena hänet halutaan esittää. Klassisen kaunis Blanchett tuli kuvausten aikana raskaaksi, joten hän sopi täydellisesti Andersonin kirjoittamaan hahmoon. Tämä oli loppujen lopuksi parempi ratkaisu kuin proteesimahan käyttö, jollaista Blanchettille alun perin suunniteltiin, sillä raskaus toi kauniiseen Blanchettiin enemmän ihmisläheisyyttä ja äidillistä lämpöä.

Elokuvan erikoistehosteet tuotettiin perinteisellä stop-motion –tekniikalla, joka tuo karamellisävytteistä ja virkistävää poikkeavuutta cgi-villitykseen. Vaikka teknologia näyttääkin kovin sarjakuvamaisen kiiltävältä, toteuttaa se silti tarkoituksen erinomaisesti. Tämä tuo satumaista ja fantasiantuntuista viehätystä elokuvaan.

Life Aquaticin punaiset pipot ja siniset speedot luovat sopivaa komediallista kemiaa, jotka saavat vastapainoksi vahvaa draamaa. Elokuvan loppupuolella tapahtuva sukellusvenekohtaus on yksi viimeaikojen hienoimpia ja koskettavimpia kohtauksia. Taustalla hiljaa soiva islantilaisyhtye Sigur Rosin Staraflur-kappale yhdessä kohtausilmapiirin kanssa luovat loisteliaan kokonaisuuden. Yhdellä ilmeellä ja yhdellä lauseella pystytään tulkitsemaan ja summaamaan koko elokuvan olemus kokonaisuudeksi, joka nostattaa kyyneleet pintaan.

"'I wonder if it remembers me?"

Kuva

Criterion Collection on niittänyt mainetta sen laadukkailla siirroillaan ja viimeistellyillä töillään vanhempien elokuvien suhteen, joten odotukset näin uuden elokuvan laatuun ovat luonnostaankin korkeat.

Elokuva esitetään alkuperäisellä 2.35:1-kuvasuhteella, joka on pääosin laadukasta työtä. Värit ovat sopivasti tasapainossa ja Life Aquaticin ympäristöjä mukaillen tunnelma vaihtelee realismista fantasiaan. Musta on yökohtauksissa erittäin syvää ja erottelukyky yksityiskohtien suhteen erinomaista. Kohinaa elokuvassa ei juuri esiinny.

Moitittavaa tulee kuitenkin ajoittaisesta pannauksen aiheuttamista porrastumisista ja epätasaisuuksista. Lisäksi yksi elokuvan kohtauksista kärsii lievästä masterointivirheestä (kappale 12).

Kokonaisuudessaan laadukas siirto kärsii parista lipsahduksesta, joita ei tämän tason julkaisussa saisi olla.

Ääni

Elokuvan ääniraidoiksi on valittavissa joko Dolby Digital 5.1 (448 Kbps) tai DTS 5.1 (768 Kbps). Draamapainotteinen elokuva ei liiaksi pääse käyttämään koko ääniraidan potentiaalia, mutta silloin kun siihen annetaan mahdollisuus se lunastaa lupauksensa.

Etukanaviin tuodaan sopivasti vaihtelevuutta, eikä ylipainotusta keskikanavaan tapahdu edes dialogin muodossa. Äänimaailma on kirkas ja selkeä. Erottelukykyinen miksaus antaa tilatuntua jopa draamallisissa kohtauksissa, mutta toimintakohtauksissa päästetään äänimaailma hyvin valloilleen. Surround-kanavien käyttö on harkittua, mutta erittäin loogista. LFE puolestaan ei liiaksi pääse elokuvan aikana kehuskelemaan olemassaolollaan – tosin se yllättää positiivisesti parikin kertaa.

Kokonaisuudessaan keskitasoa parempi ääniraita, joka ei pääse täydentämään itseään elokuvan aihepiirin ja tapahtumapaikkojen takia. Sekä DTS- että Dolby -raidat ovat kumpainenkin hyviä valintoja, sillä äänimaailma ei anna myöden suurelle kanavatulitukselle.

Elokuvan musiikeista on pääosin vastannut David Bowie, tosin vain alkuperäiskappaleiden muodossa. Esittäjänä toimii brasilialainen Seu Jorge, joka akustisen kitaransa kanssa laulaa Bowie-lauluja suurella tunteella portugaliksi. Jorge on saanut myös pienen roolin itse elokuvassa, tosin hänen ainoa tehtävänsä on laulaa laivankannella. Elokuvan musiikkimaailma on pääasiassa Bowien kappaleita, mutta mukaan on myös eksynyt myös muitakin kappaleita, kuten jo aiemmin mainittu kaunis Sigur Rosin "Staralfur" tai Joan Baezin "Here's to You". Elokuvan score on sinänsä vain syntetisaattorilla tehtyä elektrofunkkia, joka omalla psykedeelisellä tavallaan sopii Life Aquaticin levottomaan ja feel-good -tunnelmaan.

Lisämateriaali

1. Levy:

Kommenttiraidalla äänessä ovat ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Anderson ja käsikirjoittaja Noah Baumbach. Ystävykset juttelevat varsin leppoisasti ja tiputtelevat välistä hauskoja anekdootteja ja tapauksia. Lisäksi heidän tulkintansa ja mielipiteensä Bill Murraysta on hauskaa kuunneltavaa, sillä Andersonilla ja Murraylla tuntuu olevan leikkimielinen sanasota keskenään käynnissä.

Poistettuja kohtauksia on kymmenen kipaletta (4:34), jotka esitetään alkuperäisellä kuvasuhteella ja DD2.0-äänillä (192Kpbs). Kohtaukset ovat varsin lyhyitä ja sinänsä merkityksettömiä elokuvan sanoman ja tunnelman suhteen.

Traileri (2:25) on varsin hyvä perehdytys itse elokuvaan ja tuo hienosti esille sen tunnelman ja ilmapiirin.

Starz on the Set –featurette (1.33:1, 14:32) on lyhyt promomainen pätkä, jossa esitellään pääsääntöisesti elokuvan perusraamit. Wes Anderson perehdyttää katsojan pinnallisesti elokuvaan. Haastateltavina ovat niin Bill Murray, Owen Wilson kuin myös Cate Blanchett. Jokainen heistä saa lyhyesti kertoa hahmostaan ja itse elokuvasta.

2. levy:

Valokuvaosiossa pääsee tutustumaan Philippe Antonellon ja Wes Andersonin ottamiin kuviin, joita löytyy kiitettävän paljon. Varsin perinteinen lisäosio levyllä, joka on nopeasti kulutettu loppuun.

Seu Jorge Performs David Bowie on mukava kymmenen kappaleen kokoelma Bowien lauluja portugaliksi. Jorge esittää laulut akustisesti ja tunteella. Bowien ystäville tämä on mukava lisä.

The Look Aquatic (1.33:1, 5:30min) on lyhyt haastatteluosuus, jossa tuottaja Mark Friedberg kertoo elokuvasta ja sen tekovaiheista. Lisäksi Mark kertoo tuotantovaikeuksista ja kiireisestä aikataulusta. Kehujen puolelle kaartuva haastattelu ei tuo mitään uutta ja ennenkuulumatonta.

Aquatic Life -featuretessa (1.33:1, 7:54min) Jeremy Dawson ja Henry Selick kertovat stop-motion –tekniikalla toteutetuista tehosteista ja niiden tekovaiheista, sekä heidän ja Wesin välisestä kemiasta. Andersonin ideat tuntuivat aluksi oudoilta, mutta muodon saatuaan ne vaikuttivat varsin toimivilta.

Designs-osiossa päästään tarkastelemaan erinäisiä piirustuksia ja julisteita. Lisänä tämä on keskinkertainen, eikä tarjoa huvia pitkäksi aikaa.

Creating a Scene (1.33:1, 4:42min) kertoo kohtauksen tekemisen ja toteutumisen. Osiossa Anderson kertoo omantyylisen kohtauksen tekemisestä ja sen muotoutumisesta. Lisämateriaali on hieno pintaleikkaus kohtauksen syntyyn, mutta näitä olisi saanut levyllä olla pari enemmän.

Esteban (1.33:1, 7:04min) on nopea katsaus Estabania esittävän Seymour Casselin lyhyeen rooliin elokuvassa. Kohtauksen työstäminen Andersonin ja Murrayn kanssa on hauskaa katsottavaa, mutta jälleen osion lyhyys jää vaivaamaan.

Ned (1.33:1, 2:54min) mukailee Esteban-osiota, mutta aikaa Nedille on annettu vain kolmiminuuttisen verran. Owen Wilson perehdyttää katsojan hahmoonsa ja hänen motiiveihinsa.

Mark Mothersbaugh (1.78:1, 19:04min) toimi elokuvan säveltäjänä ja hänelle on annettu varsin anteliaasti aikaa kertoa tekemisistään ja Life Aquaticin musiikkimaailmasta. Mukavassa osiossa retroillaan hieman syntetisaattoreiden muodossa ja Mark pääsee hyvin perehdyttämään katsojan filmin soundtrackkiin.

Mondo Monda (1.33:1, 16:23min) on puolihupailuna tehty talk show –spooffi italian kielellä, jossa haastateltavina ovat Anderson ja Baumbach. Keskustelu kuitenkin vaihtuu mukavasti englannin kielelle ja katsojakin pääsee mukaan tilanteeseen. Hupaisa lisä laittaa katsojan hykertelemään itsekseen ja tarjoaa muutaman hauskan lausahduksen.

Intern Video Journal –featurette (1.33:1, 15:22min) on sivuosanäyttelijän koostama lyhyt katsaus elokuvan tekoon. Kertoja ääni kattaa hyvin kaikki oleelliset tekijät elokuvan kannalta ja tuo komediallisella otteellaan muutaman hauskan tapauksen katsojan tietoon.

Jane-osio (1.33:1, 3:28min) antaa aikaa Cate Blanchettille pohjustaa hahmoaan ja kertomaan tämän elämästä ja persoonastaan. Ekstra on kaikessa lyhykäisyydessään mukavan triviatäyteinen.

Costumes-osiossa (1.33:1, 4:37min) tutustutaan puvustaja Milena Canonero vaatevalintoihin ja hänen muodostamiin hahmotuksiin ja asuihin, jotka kuvastavat kunkin näyttelijän persoonaa.

This is an Adventure –dokumentti (1.33:1, 51:23min) kuvattiin 2003 Italiassa Antonia Ferreran, Albert Mayslesin ja Matthew Prinzingin toimesta. Dokumentti on erinomainen kattaus elokuvan tekovaiheisiin ja henkilöihin. Se pitää kokonaisilmeensä suhteellisen promootiovapaana ja ammattimaisena. Katsoja pääsee lavasteiden ja kohtausten taka-alalle, näkemään mitä todella tapahtuu. Dokumentti on ehdottomasti levyn parasta antia ja informatiivista katsottavaa.

Kokonaisilmeeltään valtaosa ekstroista jäävät harmittavan pintaraapaisuiksi, mutta joukosta kuitenkin erottuu muutama osio edukseen.

Yhteenveto

Life Aquatic with Steve Zissou on kaikesta kritiikistä huolimatta Wes Andersonin tunteikkain ja kaunein elokuva. Elokuvan vuoristoratamainen eteneminen voi aluksi tuntua epäsovinnaiselta, kun tunnelma vaihtelee suvantovaiheiden ja zeniittien välillä. Lopussa kaikki langat ja pohjustukset nivotaan kuitenkin taitavasti yhteen, jotta kokonaisuus tulisi täydelliseksi ja tapahtumille sekä teoille tulisi merkitys. Välillä elokuva vaipuu depressioon ja melankoliaan vain nostaakseen katsojan entistä suurempaan naurueuforiaan, tuoden lopputekstien aikana täydellistymisen tunteen. Vaikka maailma on surrealistinen ja keinotekoinen - tunteet ja teot ovat erittäin todellisia.

Life Aquatic on tunnelatauksellinen kokonaisuus, joka heittelee katsojan mielialoja laidasta laitaan. Sitä voidaan kuvata seikkailukomediaksi, mutta aivan yhtä hyvin sitä voidaan sanoa koskettavaksi draamaksi. Wes Anderson osoittaa jälleen olevansa yksi tämän hetken parhaista ja etenkin tasaisen laadukkaista ohjaaja-käsikirjoittajista. Life Aquatic on elokuva, joka ei välttämättä aivan jokaisessa mielentilassa toimi, mutta kun osaa virittäytyä oikein, saa siitä paljon irti. Elokuvan kannattaa antaa kasvaa, eikä johtaa tuomiota heti lopputekstien jälkeen, sillä pidemmällä tähtäimellä se antaa katsojalle odotettua enemmän.