Lännenelokuva etsii juuriaan

Spagettiwestern toimii hyvänä esimerkkinä, kun halutaan tehdä pesäeroa eurooppalaisvaikutteiseen lännenelokuvaan ja sen amerikkalaiseen vastapuoleen. Genrenä spagettiwesternit eivät ikinä ole nauttineet suuren massan suosiosta (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta), mutta ovat silti onnistuneet pitämään ympärillään vannoutuneen fanijoukon, joka arvostaa ja nauttii näistä valtavirasta poikkeavista revolverisankarielokuvista. Genre on ottanut vaikutteensa luonnollisesti sen amerikkalaisesta vastineesta, mutta koko elokuva-asetelma onnistuttiin muokkaamaan vanhalla mantereella paljon uskottavampaan, eikä niin glorifioituun suuntaan. Spagettiwesternien aikakausi kesti kuitenkin vain vajaat kaksivuosikymmentä. Sen kulta-ajan voidaan katsoa alkaneen 60-luvulla, ja päättyneen 70-luvun loppupuolella. Tuona aikana elokuvayhtiöt tuottivat liki 600 spagettiwestern-elokuvaa. Nimi spagettiwestern viittaa luonnollisesti Italiaan. Nämä eurooppalaiset lännenelokuvat olivat suurimmaksi osaksi italialaisrahoitteisia, joten nimen alkuperää ei ole vaikea arvata.

60-luvun alkupuolella perinteinen lännenelokuva-genre teki kuolemaa. Vuonna 1962 ilmestynyt The Man Who Shot Liberty Valance (ohj. John Ford 1894-1973, suom. Mies joka ampui Liberty Valancen) oli ehkäpä viimeinen perinteitä noudattava western-elokuva. Vaikka tämän jälkeen tulivatkin vielä suhteellisen merkittävät George Roy Hillin (1921-2002) Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969, suom. Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat) ja Sam Peckinpahin Wild Bunch (1969, suom. Hurja joukko), niin voidaan sanoa, että western-genre oli kuitenkin kuolemassa. Hillin ja Peckinpahin westernit eivät kuitenkaan olleet enää niin perinteisiä kuin oli totuttu näkemään. Butch Cassidy and the Sundance Kid oli enemmänkin ystävyydestä kertova tarina, joka oli naamioitu westerniksi, kun taas Wild Bunch noudatti huomattavasti brutaalimpaa linjaa - Peckinpahin tyylille uskollisena. Peckhinpahin tiedätään jopa sanoneen, että kiitos spagettiwesternien, hänen oli mahdollista tehdä Wild Bunchista sellainen kuin siitä tuli. Tämä ei olisi onnistunut ilman eurooppalaisvaikutteista western-genreä. Oli sanomattakin selvää, että westernit eivät enää ikinä palaisi tyyliltään kultaisille 40- ja 50-luvuille.

Ensimmäinen merkittävä lännenelokuva Euroopasta ei tullutkaan Italiasta, vaan alkusysäyksen tälle genrelle antoi saksalainen Harald Reinl (1908-1986) Der Schatz im Silbersee-elokuvan muodossa (1962, suom. Hopeajärven aarre). Elokuva perustui saksalaisen uudisraivaajan Karl Mayn (1842-1912) tarinoihin. Reinl tulisi vielä ohjaamaan viisi muuta westernia (mm. Winnetou-saaga) , mutta mikään näistä ei nousisi samanlaiselle tasolle kuin Der Schatz im Silbersee. Elokuvassaan Reinl yhdisti uuden ja vanhan mantereen. Pääosaan palkattiin yhdysvaltalainen Lex Barker (1919-1973). Barkeria ja Reinlia voidaan pitää samanlaisena kaksikkona kuin Clint Eastwoodia ja Sergio Leonea. Molemmat parivaljakot tekivät runsaasti töitä yhdessä.

Sergio Leone:

Spagettiwestern-genre pitää sisällään paljon muutakin kuin kuuluisan Sergio Leonen (1929-1989), mutta tämän mestariohjaajan vaikutusta elokuvamaailmaan ei käy kieltäminen. Leone otti ensikosketuksensa western-genreen jo nuorella iällä, ja hänen tiedetään ihailleen sellaisia ohjaajia kuin Howard Hawks ja John Ford. Leonen elokuvat ovatkin paljon velkaa näille perinteisen westernin ohjaajaguruille. Leonelle tarjoutui näytön paikka, kun hän sai pienen budjetin ja runsaasti ylijäämäfilmiä. Näistä aineksista tulisi tehdä lännenelokuva. Elokuvan käsikirjoitus oli lähes suora kopio Akira Kurosawan (1910-1998) Yojimbosta, josta hän sittemmin jäi ilman sen suurempaa kunniaa. Tarina kertoi kahta kilpailevaa ryhmää hyväksikäyttävästä miehestä, joka luottaa vain yhteen henkilöön – itseensä. Päärooliin palkattiin tuolloin vielä tuntematon Clint Eastwood (1930-), joka oli tehnyt hiukan nimeä itselleen lännensarja Rawhidessa näytellen nuorta Rowdy Yatesia. Ennen kuin rooli lankesi nuorelle Eastwoodille, oli siitä ehtinyt jo kieltäytyä sellaiset nimet kuin Henry Fonda (1905-1982) ja Charles Bronson (1921-2003). Näitä miehiä kuitenkin tulisi yhdistämään yksi Leonen viimeisemmistä elokuvista. Elokuvan musiikista laitettiin vastaamaan Leonen koulukaveri ja läheinen ystävä, säveltäjälegenda Ennio Morricone (1928-). Näillä aineksillä Sergio Leonen oli määrä tehdä Per un Pugno di Dollari (1964, suom. Kourallinen dollareita).

Kourallinen dollareita oli kaikessa väkivaltaisuudessaan ja anti-ihannoinnissaan menestys. Kriitikoiden keskuudessa tämän kylmänkyyninen elokuva ei nauttinut suurta suosiota, mutta lippuluukuilla sen menestys oli taattu. Leonen ohjaustyyli puri yleisöön. Äärimmäisyyksiin viedyt kohtaukset, joissa odotus täytti teatterin ja Morriconen musiikki soi taustalla, kun eleetön revolverisankari seisoo ylivoiman edessä, iski yleisöön. Kourallinen dollareita-elokuvan suosion siivillä Leone sai yhä enemmän rahoitusta elokuvilleen ja tunnustusta tuotantoyhtiöiden johtoportaissa. Eikä aikaakaan, kun elokuva sai jatkoa Per qualche dollaro in più-elokuvan (1965, suom. Vain muutaman dollarin tähden) muodossa. Elokuva ei ollut suoranaista jatkoa, vaan pikemminkin toinen tarina, joka keskittyisi tuon nimettömän miehen elämään. Vain muutaman dollarin tähden antoi myös toivoa näyttelijä Lee Van Cleefille (1925-1989). Van Cleefin ura oli tuolloin pahassa syöksykierteessä, ja hän tarvitsi uutta nostetta. Loistosuoritus eversti Douglas Mortimerina toi hänen uralleen sitä kauan kaivattua kipinää. Pian Van Cleefin naama tuli jälleen tunnetuksi ja rooleja alkoi sadella.

Sergio Leonen kenties tunnetuin ja vaikuttavin, elokuva, Il Buono, il brutto, il cattivo (1966, suom. Hyvät, pahat ja rumat) tulisi päättämään tämän spagettiwestern-trilogian, jonka hän sysäsi alkuun vuonna –64. Jo nyt vakinäyttelijäksi muodostunut Eastwood yhdistäisi voimansa Lee Van Cleefin ja Eli Wallachin (1915-) kanssa. Hyvät, pahat ja rumat toimisi aikaisempien trilogian osien niin sanottuna prequelina eli esiosana. Tarina kertoi kolmesta miehestä, joista jokainen oli suuren aarrejahdin osanottajina – kukin omalla tavallaan. Hyvät, pahat ja rumat sotki hieman aikaisemmin tutuksi tullutta kaavaa. Elokuva yhdisteli samalla koomiikkaa ja väkivaltaa, tavalla jota ei aikaisemmin ollut tavattu. Hyvät, pahat ja rumat-elokuvan piti olla Leonen viimeinen spagettiwestern, mutta hän kuitenkin palasi aihepiiriin C'era una volta il West- (1968, suom. Huuliharppukostaja) ja Giù la testa-elokuvien parissa (1971, suom. Maahan, senkin hölmö!). Yhdessä Hyvät, pahat ja rumat-elokuvan kanssa on Huuliharppukostaja Leonen tunnetuimpia elokuvia. Huuliharppukostajassa Leone otti suunnan kohti hieman vakavampaa ja kylmempää lännenelokuvaa. Elokuvassa nähtiin pääosissa kovanaama Charles Bronson ja arvostettu konkari Henry Fonda. Tarina on pohjimmiltaan kertomus kostosta, surusta ja kuolemasta, sekä siitä, ettei menneisyyttään voi paeta. Huuliharppukostajassa ja Hyvissä, pahoissa ja rumissa kulminoituvat hyvin kaikki ne seikat, joista spagettiwesternit tunnetaan vielä tänäkin päivänä.

Leonelle ominaiset lähikuvat silmistä ja kauniit kuvakompositiot olivat omiaan tekemään näistä elokuvista todellisia western-klassikoita. Leonelle tyyppilliset lähiotokset juontavat juurensa siitä, kun hän apulaiskuvaajana toimiessaan sai kyllästymiseen asti ottaa kasvokuvia, ja siirtyi keskittämään kameran suoraan henkilön silmiin. Leone on jopa sanonut, että naamasta ei näe mitä kukin henkilö aikoo, vaan heidän silmänsä paljastavat kaiken.

Genren musiikki:

On sanomattakin selvää, että kun puhumme spagettiwesternien musiikeista, ei voi olla puhumatta myös Ennio Morriconesta. Morriconen kehittämä omintakeinen musiikki yhdisteli puhallinsoittimia, omalaatuisia ns. hevosenlaukkarytmejä ja yleensä korkeita oopperamaisia naisääniä, jotka kaikki yhdessä määrittelevät genrensä musiikkisuuntauksen. Morriconen ehdottomasti parhaimpiin sävellyksiin kuuluvat Hyvät, pahat ja Rumat ja Huuliharppukostaja, jotka ovat musiikilliselta rakenteelta aivan erilaiset, mutta silti lähes yhtä toimivat. Huuliharppukostajaan tehtiin musiikit jo ennen kuin elokuvaa itseään oli alettu kuvata. Morricone joutui siis säveltämään tunnepohjalta, ja identifioimaan kunkin henkilön teeman näkemättä elokuvaa. Hyvät, pahat ja rumat-elokuvan musiikki on puolestaan huomattavasti iloisempaa ja vauhdikkaampaa, kuin Huuliharppukostajassa. Kuka ei voisi rakastua elokuvan teemamusiikkin, joka lienee yksi tunnetuimmista elokuvateemoista. Ja kuka ei voisi ihastua "Ecstacy of Gold" -kappaleeseen, kun Tucon hahmo juoksee ympäri hautausmaata etsien aarretta.

Vaikka Morricone yhdistetäänkin heti spagettiwestern-elokuviin, on genrellä myös ollut liuta muitakin varteenotettavia säveltäjiä. Monet heistä ovat velkaa Morriconelle, mutta kukin heistä on tuonut elokuviin omaa tyyliään ja sieluaan. Francesco DeMasin (1930-) parhaimpina sävellyksinä voidaan pitää C'è Sartana... vendi la pistola e comprati la bara- (1970, suom. Hetkesi on tullut - Sartana on täällä), Sette winchester per un massacro- (1968, suom. 7 kovaa miestä) ja Vado... l'ammazzo e torno (1967, suom. 300.000 $) –elokuvia, joissa miehen musikaaliset inspiraatiot pääsevät täysin oikeuksiinsa. DeMasi on Morriconen ohella ehkä tunnetuimpia genren säveltäjiä, ja pitää ansaitusti toista sijaa heti Morriconen jälkeen.

Väheksyä ei myöskään voi Morriconen orkesterin pitkäaikaista kapellimestaria, Bruno Nicolaita (1926-1991), joka sävelsi musiikkia yli kolmeenkymmeneen spagettiwestern-elokuvaan. Miehen parhaimpina teoksina pidetään yleisesti Una Nuvola di polvere... un grido di morte... arriva Sartana (1971, suom. Juokse, juokse, Sartana tulee) ja Adiós, Sabata (1971, suom. Adiós, Sabata). Itse olen aina pitänyt myös Vamos a matar, compañeros! (1970, suom. Petturit hirteen, companeros!) sävellyksestä, joka todellakin luo elokuvaan siihen sopivan tunnelman enemmän kuin paremmin.

Muita alan legendaarisia säveltäjiä ovat mm.: Piero Piccioni (1921-), joka sävelsi sellaisiin elokuviin kuin Io non perdono... uccido (1968) ja Minnesota Clay (1965, suom. Minnesota-Clay). Piccionia hiukan tunnetumpi western-säveltäjä Carlo Rustichelli (1916) tunnetaan parhaiten ehkä La Collina degli stivali (1969, suom. Veristen saappaiden kukkula), jonka pääosassa nähtiin ehkäpä paremmin koomisena spagettiwestern-kaksikkona tunnetut Terrence Hill (1939-) ja Bud Spencer (1929-). Veristen saappaiden kukkulassa ohjaaja Giuseppe Colizzi (1925-1978) ei pysty pitämään tarinaa yhtä hyvin kasassa kuin esimerkiksi I Quattro dell'Ave Mariassa (1968, suom. Tappava hymy), mutta Rustichellin säveltämä musiikki paikkaa paljon aukkoja. Angelo Lavagnino (1909-1987) tuli tunnetuksi yli kahdestakymmenstä spagettiwesternista, mutta miehen uralle mahtui toki paljon muitakin hienoja elokuvia, näistä ehkä tunnetuin Orson Wellesin ohjaaja ja näyttelemä Campanadas a medianoche (1965). Lavagnino kuitenkin sukelsi pelkäämättä western-genreen ja sai aikaan siellä monia hienoja sävellyksiä. Hänen kauniita melodioita pääsee kuuntelmaan mm. Oggi a me... domani a te! (1968, suom. On sinun vuorosi kuolla), joka yhdistelee keskinkertaisesti jännitystä ja lännenelokuvaa.

Spagettiwestern-elokuvien kehitys 60- ja 70-luvuilla ja niiden tekijät:

Sergio Leonen tunnetuksi tekemä genre sai enemmän vaikutusta ja rahoitusta, kun yleisö vaati lisää uudenaikaista lännenelokuvaa. Tämä kysyntä nosti esille monia nimiä, niin ohjaajien kuin näyttelijöidenkin joukossa. Sergio Corbucci (1927-1990) oli Leonen ohella toinen uranuurtaja tällä saralla. Hänet tunnettiin myös nimellä Se Toinen Sergio. Corbuccin nimi on hiukan unohdettu ja miehen maine on jäänyt auttamatta Leonen maineen jalkoihin, mutta siitä huolimatta tämän miehen tuotantoon kuuluvat genrensä parhaimmat elokuvat. Corbuccin nimi yhdistetään ehkä parhaiten Django-elokuvaan (1966, suom. Django – kostaja). Django on tarina yksinäisestä revolverisankarista, joka joutuu puolustamaan niin vähäosaisia kuin syyttömiä. Djangon hahmo anti-sankari, joka pukeutuu tummansävyisiin vaatteisiin ja ulkoinen olemus huokuu vaaraa. Django ei taistele rehellisesti, eikä hän muutenkaan ole rehellinen mies. Hän tekee aina sen, mistä hänelle itselleen koituu eniten hyötyä, mutta kuitenkin hänen sisällään on vielä pieni osa sielua, joka puolustaa sorrettuja. Djangon roolissa nähtiin Franco Nero (1941-), joka jää hänen parhaimmaksi ja tunnetuimmaksi rooliksi koskaan. Nero oli Italian vastine Clint Eastwoodille, vaikka Corbucci onkin sanonut: "Ford had John Wayne, I have Franco Nero", niin siitä huolimatta hänet assosioidaan paljon helpommin Eastwoodiin. Hänen ulkoinen olemus ja karisma olivat molemmat samalla tasolla Eastwoodin kanssa, ja hänen esittämänsä henkilöt olivat nekin yhtä kylmäkiskoisia. Django sai seuraajakseen yli kolmekymmentä epävirallista jatko-osaa, mutta vain yhden virallisen sellaisen. Corbuccin eittämättä merkittävin teos oli Il Grande silenzio (1968, suom. Suuri hiljaisuus), joka otti hieman etäisyyttä Djangoon ja teki omanlaisensa leiman spagettiwesterneihin. Suuri hiljaisuus on elokuvana ehdottomasti genrensä parhaimmistoa. Sen kiehtova tarina, ja etenkin kerrontatapa sotkevat hyvin perinteistä kaavaa, sekä kaiken tämän kruunaa Morriconen hienoakin hienompi musiikki.

Django, ja etenkin sen jälkeläiset, ovat vannoutuneelle genre-harrastajalle lähes pakko-ostos. Se sei vivo spara (1967, suom. Django – tappaja) on ehkä yksi verisimpiä ja brutaaleimpia spagetteja koskaan. Tarina on sekoitus kauhua, surrealismia, sadismia ja perversioita. Kieltämättä kaikki tuo kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, ja sitä se melkein onkin. Tämä Giulio Questin (1924-) omalaatuinen teos rönsyilee eri genrien välillä niin antaumuksella, että se välillä unohtaa olevansa western. Elokuva on todellakin tutustumisen arvoinen kaikille hiemankin pelkäämättömille western-faneille. Djangon vanavedessä tuli monia muitakin kulttiklassikoita. Django 2: il grande ritorno (1987, suom. Django - teloittajan paluu) sijoittaa yksinäisen pyssysankarimme luostariin. Jo kauan aikaa sitten pahat tapansa jättänyt Django joutuu vielä kerran tarttumaan aseeseen, kun hänen tyttärensä siepataan. Tämä jatko-osa ei ollut aivan parasta Djangoa, ja miksi olisikaan, sillä Nero ei enää esitä Djangoa, saati että Corbucci istuisi ohjaajantuolilla.

Ohjaajista kaikista tunnetuimmat ovat jo edellämainitut Leone ja Corbucci. Mutta pitää tämä loistelias genre sisällään vielä tukun muita hyviä ohjaajia. Enzo Barboni on yksi näistä nimistä. Miehen voi myös yhdistää aiemmin puheena olleeseen Djangoon, sillä hän toimi elokuvan kuvaajana. Löytyy miehen tililtä kuitenkin muutama ohjaustyökin. Trinità & Bambino... e adesso tocca a noi (1995) ja E poi lo chiamarono il magnifico (1972, suom. Mies idästä) ovat huomionarvoisia teoksia. Mies idästä luketuu Terence Hillin parhaimmistoon yhdessä Lo chiamavano Trinitàn (1971, suom. Nimeni on Trinity, paholaisen oikea käsi) ja ...continuavano a chiamarlo Trinità (1972, suom. Trinity ratsastaa jälleen) kanssa. Trinità & Bambino on itseasiassa uuden sukupolven spagettiwesterneista sitä parhaimmistoa. Muita huomion arvoisia ohjaajia ovat mm. Enzo G. Castellari (1938-, hänet tunnettiin myös nimellä Enzo Girolami), Sergio Sollima (1921-) ja Damiano Damiani (1922-). Heidän edustamansa western-elokuvat eivät ole täysin verrattavissa Leoneen tai Corbucciin, mutta nämä miehet edustavatkin sitä sopivaa alakulttia, ja heidän tuotantonsa näkeminen ilahduttaa aina.

Karismaattiset näyttelijät ovat aina olleet avainasemassa, kun puhumme spagetti-genrestä. Siinä missä Eastwoodin tai Neron karisma on aivan omaa luokkaansa, löytyy pinnan alta kuitenkin tukku muitakin mainitsemisen arvoisia. Lee Van Cleefista olikin jo aiemmin puhetta, ja tätä miestä voidaan pitää spagettien ruumiillistumana samassa määrin kuin aiemmin mainitsemaani kaksikkoakin. Vastapainoksi näille totiselle ja hiukan moraalittomille anti-sankareille toimii hyvin legendaarinen näyttelijä-duo Terence Hill ja Bud Spencer. Heidän humoristinen lähestyminen lännengenreen oli Italian vastine Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat –tyyppisille kaverielokuville. Hill-Spencer-akseli ehti tehdä yhteensä kaksikymmentä elokuvaa, näistä valtaosa oli joko spagettiwesternia tai sitten yleistä nuijimiskomediaa (kuka voisikaan unohtaa Spencerin legendaarisen nuijalyönnin päähän). Parhaimpina esityksinä tältä kaksikolta voidaan pitää elokuvia Trinity ratsastaa jälleen ja Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi. Kaksikon huumori onnistui aina viehättämään, jopa kesken tiukan tulitaistelun, sekä Hillin luoma Trinity-hahmo jää elämään ikuisiksi ajoiksi spagettiwesternien keskuudessa. Hieman unohdetumpi genren keskuudessa on näyttelijä Richard Harrison (1935-). Vaikka miehen uralle mahtuu mittava määrä lännenelokuvia, ei hän silti koskaan päässyt nauttimaan ansaitsemastaan suosiosta. Harrisonin merkittävimpänä elokuva voidaan pitää Duello nel Texas-elokuvaa (1963, suom. Taistelu punaisella hietikolla). Elokuva tehtiin vuotta ennen Leonen Kourallinen dollareita-elokuvaa, ja näin ollen Taistelu punaisella hietikolla on yksi ensimmäisiä spagettiwesterneja. Elokuvan tempo ja rytmitys ovat hieman normaalista poikkeavat, mutta se onnistuu silti pitämään tarinan kiinnostavana ja juonen kasassa. Lisäksi elokuvan musiikit ovat nekin kovan luokan tavaraa, ja kukapa muu niistä vastaisikaan kuin Ennio Morricone. Elokuvan teemakappale, "A Gringo Like Me" (säv. Ennio Morricone, san. Jose Hierro, esitt. Dick Jones), on kitarariffeillään ja torvikuvioillaan todella tarttuva ja sanoitukset sopivat itse elokuvaan enemmän kuin paremmin: "Be the first one to fire, every man is a liar. There's just a one kind of man that tells the truth, and that´s a dead man or a gringo like me."

Vakavasti otettava genre

Itse elokuvatyypin tarina ei ikinä ole ollut kovinkaan monimutkainen. Esitetään (anti-)sankari, tämän vastustaja(t) ja kohde, joka on panoksena. Olkoon tämä kohde sitten raha tai henkilö. Kovinkaan monikerroksisiin tarinoihin genre ei yleensä turvautunut, ja Leonea sekä Corbuccia lukuun ottamatta ohjaajat eivät juurikaan käyttäneet kuvallisia metaforia. Django – tappaja käytti ehkä rohkeimmin hyväkseen eri genrevaihteluja, ja komediammallisesta puolesta vastasivat puolestaan Hill-Spencer-kaksikko, mutta myös muitakin vaihtelevuutta halajavia ohjaajia/näyttelijöitä löytyi jonkin verran. Castellari pitäytyi elokuvissaan usein komediallisella linjalla, mutta onnistui myös pääsemään tästäkin vitsauksesta irti, sillä hänen Keoma (1976, suom. Caramba - paholainen kannoilla) on kaikessa esteettisyydessään verrattavissa Leonen töihin.

Uuden elokuva-aallon myötä filmiteollisuus alkoi kehittymään myös euroopassa. Maineen ja mammonan perässä yhä suurempi määrä näyttelijöitä siirsi katseensa kohti Eurooppaa. Yksi näistä oli Lee Van Cleef, josta onkin tarinaa ollut jo aikaisemmassa osassa tekstiä. Muita tällaisia sammuneita tähtiä, jotka matkasivat spagettiwesternien pariin piristämään uraansa olivat mm. John Ireland (1914-1992), Joseph Cotten (1905-1994) ja Woody Strode (1914-1994), joista jokainen löysi paikkansa eurooppalaisessa uuden aallon lännenelokuvissa. Myös eurooppalaiset näyttelijät pääsivät näyttämään taitojaan kansainvälisissä elokuvissa. Franco Neron ura lähti nousuu Djangon myötä, kuin myös Giuliano Gemman (1938-) ura, hänhän tuli tunnetuksi lähinnä Ringo-elokuvien rooleistaan, mutta hän työskenteli myös Dario Argenton (1940-) ja Luchino Viscontin (1906-1976) kanssa.

Mistä on spagetti tehty?

Genren keskeinen olemus on sen ylenpalttinen "coolius" - kylmähermoisuus ja maskuliininen toiminta yhdistettynä tarkkaan harkittuihin yhden repliikin vastauksiin. Parhaimapana esimerkkinä olen aina käyttänyt tästä yhden repliikin lopullisesta vastauksesta ennen toimintaa Huuliharppukostajassa esiintyvää kohtausta:

Vaikka elokuvien päähenkilöt esitetään juurikin sellaisina kuin olemme ne tottuneet näkemään Eastwoodin tai Neron tulkitseman, on genressä kuitenkin muutakin kuin sen hahmot, jotka tekevät siitä omanlaisensa. Luonnollisesti yksi osa on musiikki ja sen käyttö, tätä käsitteltiinkin jo aiemmin, joten voinemme ohittaa tämän kohdan suosiolla. Tästä päästäänkin sopivasti kolmanteen tärkeään elementtiin, jonka avulla tunnistaa spagetin – maisemakuvaus. Yleisemmin genren suosituin kuvasuhde oli vanha ja luotettava 2.35:1 35mm:n Technicolor, joka onkin luonnollisin valinta tälle genrelle tarjoten laaja-alaisen visuaalisen mahdollisuuden. Lähes ainoa poikkeus, joka vahvistaa säännön on tässä tapauksessa Corbuccin Django, joka kuvattiin 1.66:1-suhteella. Valtaosa spagettiwesterneista kuvattiin vanhalla mantereella - mutta ei Italiassa, vaan Espanjassa. Tarkemmin sanottuna Almerian kaupungissa (täällä kuvattiin mm. Dollari-trilogia) tai Madridissa. Kuvauspaikkana toimi yleensä Välimeren maasto ja sen ympäristö. Espanjan mantereella voitiin saavuttaa samanlainen ympäristö, kuin oli totuttu näkemään amerikkalaisissa western-elokuvissa. Alue kuitenkin rajoitti elokuvantekijöitä ja tapahtumat elokuvissa jouduttiin usein sijoittamaan Meksikoon tai sen rajalle.

Vahvat miesroolit ovat, kuten todettua, olennainen osa genreä. Vahvojen naisroolien osuus on kuitenkin laskettavissa kahden käden sormilla. Ehkäpä muistettavin naisrooli nähtiin Sergio Leonen Huuliharppukostajassa, jossa Jill McBain (Claudia Cardinale, 1938-) otti tehtäväkseen hoitaa suurtaa maatilaa ja sen ympäristöä – jotkut jopa sanoisivat, että hän toimi erittäin itsekkäästi ja opportunistisesti. Toinen vahva suoritus naisilta tavattiin Louis Mallen (1932-1995) Viva Maria!-elokuvassa. Jeanne Moreaun (1928-) ja Brigitte Bardot'n (1934-) esittämät itsenäiset naiset ottavat asiakseen ajaa vallankumousta eteenpäin.

Loppusanat:

70-luvun puolessavälissä alkoi spagettiwestern-genre olla jo loppuunkaluttu (joku jopa voisi sanoa tätä spagettisploitaatioksi) ja tekijöillä aiheet vähissä. Tämä johti hiljalleen genren hiipumiseen ja painumiseen unholaan. Viimeiseksi suureksi spagettiwesterneksi voidaankin katsoa Il Mio nome è Nessuno (1973, suom. Nimeni on Nobody), joka oli Sergio Leonen avustuksella tehty, mutta Tonino Valeriin (1934-) ohjaama komediawestern. Nimeni on Nobody parodioi koko spagettiwestern-genreä. Tapahtumat sijoittuvat villinlännen aikakauden loppupuolelle, kun nuori revolverisankari (Terence Hill) haluaa syrjäyttää vanhan konkarin (Henry Fonda). Tämä elokuva itseassa toteuttaa siirtymävaiheen luulvasti paremmin kuin tekijät ikinä osasivatkaan unelmoida. Se on viimeinen maamerkki italotuotannossa, kun se samalla käsittelee 1900-luvun alkua ja siirtymistä eteenpäin. Tämä pätee niin elokuvan juoneenkin kuin myös itse genreenkin.

Itselleni genre edustaa erittäin läheistä elokuvalajia. Muistan kuinka videovuokraamosta VHS-aikana tuli lainattua lukuisia spagettiwesterneja kerta toisensa jälkeen. Vuosienkin kuluttua nämä samat elokuvat toimivat, joskin erilailla, mutta toimivat silti. Tarinat eivät ole siloiteltuja massatuotantoja, jotka hukkuvat kaiken sen keskinkertaisuuden keskelle. Tarinoista löytyy syvyyttä, ja hahmoista saadaan tuotua esiin uudenlaista särmää, jota heistä ei muissa genreissä saataisi irti. 90-luvulla western-genreä ollaan yritetty herätellä henkiin. Merkittävimpänä 90-luvun westernina on pakko mainita Clint Eastwoodin Unforgiven (1992, suom. Armoton), joka onnistuikin tavoitteessaan, mutta ei riittänyt genren elvyttäjäksi. 2000-luvulla ainoa vähänkään huomiota saanut western on Kevin Costnerin Open Range -elokuva, joka ei sekään ole vielä saavuttanut sen suurempaa kunnioitusta, mutta osoittaa merkkejä tietynlaisesta reinkarnaatiosta.

Suositeltavaa lukemista kaikille spagettiwestern-ystäville on kirjoitettu runsain mitoin. Spaghetti Westerns: Cowboys and Europeans from Karl May to Sergio Leone-kirja kattaa yleisellä tasolla varsin hyvin koko genren, sen huonot ja hyvät puolet. Jos jonkin kirjan aiheesta haluaa lukea, sen tulisi olla juurikin tämä. Toinen loistava kirja on Spaghetti Westerns, the Good, the Bad and the Violent: A Comprehensive Illustrated Filmography of 700 Eurowesterns and Their Personnel, 1961-77, joka raapaisee hieman pintaa syvämmältä ja analysoi genreä tarkasti. Lopuksi on vielä hyvä suositella Sergio Leone: Something To Do With Death-kirjaa, joka käsittelee mestariohjaajan uraa ja hänen saavutuksiaan.

Loppuun vielä klassinen Top10 spagettiwestern-elokuvaa, jotka jokaisen on syytä katsoa:

1. Il Buono, il brutto, il cattivo (Hyvät, pahat ja rumat)
   
2. C'era una volta il West (Huuliharppukostaja)
   
3. Il Grande silenzio (Suuri hiljaisuus)
   
4. Django
   
5. Lo chiamavano Trinità (Nimeni on Trinity, paholaisen oikea käsi)
   
6. ...continuavano a chiamarlo Trinità (Trinity ratsastaa jälleen)
   
7. Duello nel Texas (Taistelu punaisella hietikolla)
   
8. C'è Sartana... vendi la pistola e comprati la bara (Hetkesi on tullut - Sartana on täällä)
   
9. La Resa dei conti (Luodin laki)
   
10. Corri, uomo, corri (Ratsasta henkesi edestä)