Kansainvälisestikin tunnetun elokuvaohjaaja Klaus Härön ensimmäinen kokopitkä Näkymätön Elina (2002) nosti miehen kerta heitolla huipputekijöiden joukkoon. Elinaa seurannut Äideistä parhain (2005) oli yleisö- ja arvostelumenestys ja voitti kolme Jussi-patsasta. 2006 ensi-iltaan tullut Uusi ihminen (Den Nya Människan) jatkoi samalla linjalla ja menestyi Härön aiempien elokuvien tapaan myös ulkomaisilla festivaaleilla. Härön uusin elokuva, Postia pappi Jaakobille, on niin ikään vastaanottanut suitsutusta niin katsojien kuin kriitikoidenkin taholta, vaikka kyseessä alun perin tv-elokuvaksi tarkoitettu, pienimuotoinen ja näyttelijävetoinen elokuva onkin.

Menestys ei ole muuttanut maanläheistä ja avoimen ystävällistä miestä millään tavalla, mutta työtä se teettää koko ajan enemmän. "Saan nykyään niin paljon käsikirjoituksia luettavakseni, että olen pakolla ottanut yhdeksi ohjenuorakseni, että en edes aloita amatöörien tekemiä tuotoksia", vastaa Härö kysymykseen miten menee. Postia pappi Jaakobille on kuitenkin Turun Taideakatemiassa opiskelleen amatöörikirjoittaja Jaana Makkosen esikoisteos, joka toimitettiin vasta tämän kirjoitusopettajan vaatimuksesta Härölle pelkällä nimellä ja puhelinnumerolla varustettuna. "PpJ:n tapaus olikin erikoinen, se kolahti heti, siitä tuli juuri se tunne, mitä aina haen. Näin sen valmiiksi kuvina ja tiesin, miten se tehdään elokuvaksi." Kun vielä tuottajat Rimbo Salomaa ja Lasse Saarinenkin olivat otettuja Makkosen tekstistä, homma eteni vauhdilla. Postia pappi Jaakobille aloitti matkansa elokuvaksi tv-muodossa, mutta miten sen tekeminen erosi aiemmin tehdyistä epookeista? "Jaakob oli kaikin puolin miellyttävä ja sanoisinko jopa kevyt projekti verrattuna kahteen edelliseen elokuvaani", Härö sanoo.  "Kuvauspaikalla ja jälkitöissäkin oli sellainen rentous, että toivon sen välittyneen myös katsojille."

"Kun elokuvan tekeminen vie ohjaajalta kaiken kaikkiaan noin kaksi vuotta elämästä, siinä pitää olla jo alussa se pointti, se ydin, minkä vuoksi siihen on valmis uhraamaan niin paljon aikaa", Härö vakavoituu. "Mulle tärkeintä elokuvan tekemisessä on se, että tarinasta löytyy mulle jotain omaa, että ymmärrän sen tarkoituksen, lähtökohdan ja määränpään. Toinen tärkeä, ja mulle erityisesti, on se, että tarinassa on myös ajateltu vastakkainasettelu, niin kuin Elinassa esimerkiksi se satumainen suo ja vastassa kliininen koululaitos, Äideistä parhain -elokuvassa taas lapsi ja sota, missä Suomi oli koti ja Ruotsi edusti vierasta ja pelottavaa." Härö miettii hetken ja jatkaa: "Myös visuaalisuus on todella tärkeä elementti elokuvassa, se, että luo sen koko maailman missä tapahtuu, alusta loppuun, elokuvan teko onkin tarinan kerrontaa kuvin, mutta ensisijaisen tärkeää on myös sen välittämä sanoma ja sisältö."

Postia pappi Jaakobille -elokuvassa Klaus Härö pääsi vihdoin työskentelemään kahden jo pitkään ihailemansa taiteilijan kanssa. "Heikki (Nousiainen) oli mulla yhdessä oppilastyössä jo mukana ja jo silloin ihmettelin kuinka paljon särmää ja sielua voi yksi näyttelijä teknisesti valmiiksi mietittyyn kokonaisuuteen tuoda", Härö muistelee ja jatkaa: "Kaarinaa (Hazard) mä oon taas ihaillut jo elokuvasta Liian paksu perhoseksi (1998) lähtien ja nyt vain kaikki osaset sitten loksahtivat paikoilleen." Yleensä elokuvarooleihin koekuvataan paljon ihmisiä, mutta PpJ:n tapauksessa taisi olla toisin? Häröä huvittaa: "No joo, kyllä mä näin Heikin ja Kaarinan heti niissä rooleissa kun olin käsikirjoituksen lukemisen aloittanut."

Julkisuudessakin monesti vahvasta kristinuskostaan kertoneen Klaus Härön elokuvissa uskolla, toivolla ja rakkaudella on aina osuutensa, mutta onko anteeksiannon aspekti jo valmiina valituissa tarinoissa vai tuleeko se mukaan ohjaajan maailmankatsomuksesta? "Mä olen varmaan rippikoulusta lähtien tutkinut uskontoa ihan omaksi ilokseni", kertoo Härö, "se on ollut sellaista alituista vastausten etsimistä ja kun yhden saa, se herättää heti uusia kysymyksiä. Mä kuvailisin sitä näin: Mun uskonnon tutkiminen on vähän kuin availisi joulukalenteria, mistä jokaisen luukun takaa löytyy jotain uutta ja ihmeellistä. Mutta tässäkään tapauksessa ei saa eikä voi suoraan hypätä viimeiseen ja suurimpaan luukkuun, sillä asiat pitää ymmärtää ja sisäistää ensin." Härö miettii hetken: "Mutta en minä uskontoa tuputa elokuviini enkä valitse tarinoita sen suhteen, kuinka paljon ja oikein niissä on hengellisiä elementtejä. Mä vain haluan kulkea tätä tietä, yrittää päästä kohti parempaa ja hyvää."

Häröllä on kadehdittava taito antaa keskustelun rönsyillä joka suuntaan, mutta silti pitää se koko ajan asian ytimessä. Mies innostuukin ajatuksesta hypätä omilla elokuvillaan uuteen genreen. "Toimintaelokuva olisi ihan hyvin mahdollinen projekti mulle, kunhan vain sen sisältö ja henkilöt olisivat kertomisen arvoisia. Esimerkiksi nyt vaikka Tappajahai (Jaws, 1975), se on hyvä elokuva", Härö selittää yllättävää esimerkkiään, "siinä on just sitä vastakkainasettelua, ihminen vastaan luonto ja siinä on henkilöhahmoihinkin keskitytty." "Tappajahaissa on jotain sellaista yleisihmisyyttä", mies miettii. Taantuma-aikojen realiteetit nousevat väkisinkin osaksi actionhaaveilua. "Mä voisin hyvinkin tehdä vaikka jonkun Godzillan", tuumii Härö, "mutta siinä kävisi meidän (Suomi) oloissa äkkiä niin, että sulla olisi viisi minuuttia Godzillaa valmiina ja rahat loppu." Ohjaaja pähkäilee aihetta vielä hetken ja kuittaa enemmänkin itselleen: "Kyllä kolmen pitkän elokuvan jälkeen tekijän pitää jo tietää mihin rahkeet ja rahat riittävät, mutta jos resurssit ja tarina ovat kohdallaan, kaikki on mahdollista."

Härö on luonnollisesti myös elokuvien suurkuluttaja, ollut jo lapsesta pitäen. "Olin siinä 10-vuotias kun havahduin ymmärtämään, mitä elokuva voi olla, siihen asti ne olivat olleet vain viihdettä, piirrettyjä pätkiä, mutta silloin elokuvan voima taiteen tekemisen välineenä avautui mulle, tosin aika suppeassa mittakaavassa vielä tuohon aikaan", Härö naurahtaa. Omia suosikkielokuva Häröllä on satoja, mutta vaadittaessa mies suostuu erittelemään niistä kolme. "Nämä eivät siis ole ns. parhaita, vaan sellaisia, jotka ovat vaikuttaneet muhun jo kauan ja vaikuttavat yhä."

E.T. (1980) "Siinä on niin moni asia osunut kohdalleen, ettei lopputulos voikaan millään olla huono", Härö analysoi Steven Spielbergin suosittua elokuvaa. "Se oli just E.T., joka herätti mulle himon tarinoiden kerrontaan."
Charlie Chaplinin elokuvat. "Katseltiin näitä lasten kanssa ja tajusin vasta siinä, kuinka paljon ne ja niiden monet kohtaukset ovat vaikuttaneet minuun itseeni elokuvan tekijänä."
Sound of Music (1965) "Myös tämä katseltiin lasten kanssa yhdessä ja olin oikeasti ällistynyt kuinka paljon esimerkiksi Näkymättömän Elinan ensimmäinen kohtaus muistuttaa Sound of Musicin avausta. Onhan ne temaattisesti tietenkin aivan erilaiset, mutta muuten kuvakieli ja asettelu ovat häkellyttävän samankaltaisia." "Mutta niinhän sitä sanotaan, että ohjaajan ensimmäisen elokuva ensimmäinen kohtaus on tekijänsä näkemien elokuvien tärkein hetki", Härö tuumii syvällisesti ja on itse asiassa aivan oikeassa.

Tulevaisuudesta Klaus Härö puhuu vähän ja varoen: "Kaksi käsikirjoitusta on kyllä muhimassa, mutta niistä toinen on vielä sillä asteella, että pistelen vasta ensimmäisiä sanoja paperille." Miten tahansa maailma sitten kääntyykin, kun seuraava Klaus Härö -elokuva saa ensi-iltansa, voimme olla kuitenkin varmoja siitä, että siinä on asiat ja arvot kohdallaan.