Berliini huhtikuussa 1945: Venäläinen tykistö pommittaa ensimmäistä kertaa Saksan pääkaupungin katuja, sota on tullut arvaamattoman lähelle maan keskusta. Lentopommituksiin on totuttu, ovathan ne jatkuneet jo yli kaksi vuotta. Tykistön ammukset kuitenkin kertovat Venäläisen vihollisen välittömästä läheisyydestä. 1000–vuotisen valtakunnan viime hetket ovat käsillä. Muuan korpraali ei kuitenkaan suostu tätä myöntämään.

Perikato kuvaa upeasti, ja varsin autenttisen oloisesti Adolf Hitlerin (Bruno Ganz) ja tämän lähipiirin viimeisiä päiviä valtakunnankanslian alapuolella sijaitsevassa bunkkerissa. Oikeastaan kaikki lääkehouruissa leijailevaa Hitleriä lukuun ottamatta ovat jo ymmärtäneet, kuinka sodassa tulee lopulta käymään ja ovat luopuneet lopullisesta voitosta unelmoimisesta. Saksan kansa pysyy kuitenkin yhtenäisenä, eikä missään vaiheessa armeijan tai siviiliväestön moraali romahda niin alas, että natsit syöstäisiin vallasta. Juuri tämän kuvaamisessa Perikato on vahvoilla. Vaikka välillä hieman alleviivaakin, osoittaa elokuva erittäin karusti, miten ihminen on auktoriteeteista riippuvainen. Ttositilanteen tullen ihmisillä on hyvin vähän itsenäistä päätäntävaltaa. Kukaan Hitlerin lähipiirissä ei uskalla sanoa hänen läsnä olleessaan todellista tilannetta, ja kansakin vain haluaa johtajaa näyttämään tien, jota seurata.

Suurimman osan ajasta bunkkerin ympärillä leijuu hieman maailmanloppua vastaava tunnelma, ja katsojan valtaa tietynlainen epäuskoinen mielentila. Kaikki on pian ohi, ja monille kansallissosialismin loppu tiesi myös koko elämän loppumista. Kaikki se, minkä eteen on työskennelty, tulisi romahtamaan. Vahvan immersion luomisessa auttaa täysin autenttiselta näyttävä tapahtumaympäristö. Niin lavastus, kuin puvustuskin on ensiluokkaista, tuoden komeasti eloon raunoina olevan Berliinin.

Bruno Ganz on Hitlerinä ilmiömäinen. Veteraaninäyttelijä on kuin ilmetty kopio henkilöhahmostaan. Ganz on hienosti omaksunut Hitleriä loppuvuosina vaivanneet ongelmat, kuten parkinsonin taudin aiheuttaman käden vapinan ja täysin kasaan painuneen yleisolemuksen. Ganz onnistuu luomaan Hitleristä kuvan, joka on kuin varjo entistä suurajoistaan. Etukäteen paljon kohua herätti Hitlerin kuvaaminen myös inhimillisenä olentona, ainaisen räyhäävän hirviön sijaan. Hitlerin huutamisesta pitävät eivät kuitenkaan joudu pettymään, sillä varsin usein valtakunnankansleri innostuu ripittämään 'tappiomielialaa lietsovaa' kenraalikuntaansa. Tarjolla on kuitenkin myös Hitlerin inhimillisempi puoli ja elokuva antaa kokonaisvaltaisen kuvan jakautuneesta persoonasta: toisaalta Adolf on hyvin isällinen naispuolisia alaisiaan kohtaan, mutta peittelyn alle ei myöskään joudu se puoli Hitleriä, joka vastasi epäinhimillisistä rikoksista.

Ganz ottaa valkokankaan haltuunsa aina, kun siihen vain tilaisuus suodaan, mutta myös muut näyttelijät tekevät hyvää työtä. Mukana on iso kasa kokeneita saksalaisnäyttelijöitä, ja suurin osa on onnistuttu maskeeraamaan hyvin esikuviensa näköisiksi. Mieleen jäi erityisesti propagandaministeri Joseph Goebbelsia tulkitseva Ulrich Matthes, joka saa luotua henkilöön tälle ominaista armottomuutta ja kylmäpäisyyttä. Suuri kiitos elokuvan toimivuudesta kuuluukin vakuuttavalle näyttelijäkaartille, joka onnistuu tuomaan historiallisesti hyvin synkkiin hahmoihin myös inhimillistä näkökulmaa. Näyttelijäsuoritusten tehoa ja autenttisuutta syö kuitenkin se, että henkilöitä ei juurikaan esitellä. Natsi-Saksan päällystön ja sisäpiirin henkilöt on syytä olla hallinnassa. Näin ollen ilman nippelitietomaista historiantuntemusta elokuvan henkilöt jäävät etäisiksi ja osa elokuvan tehosta menee hukkaan.

Elokuvan kerronta toimii kokonaisuutena varsin hyvin. Missään vaiheessa Perikadolla ei ole kiire kohti loppua, vaan asiat käsitellään hyvin hartaasti, kuitenkin toistoa välttäen. On mielenkiintoista huomata, kuinka mukana on muutamia klassisia kuvia Hitleristä, kuten valtakunnankansleri jakamalla lapsisotilaille rautaristejä, sekä puristamassa vuorossa olevan pojan poskea. Vaikka suurin osa elokuvan kestosta kuluukin sujuvasti, ja kaikilla tapahtumilla on merkitystä kokonaiskuvan kannalta, menetetään ote kuitenkin viimeisen puolen tunnin aikana. Perikatoa on pitkitetty aivan liikaa, ja vaikka loppu onkin teoriassa mielenkiintoinen, ei tapahtumiin onnistuta luomaan niiden vaatimaa tunnetta. Lisäksi loppu kärsii siitä, että elokuvan huippu ja tapahtumien dramaattisin käänne on jo koettu: elokuvalla ei ole oikeastaan enää mitään kerrottavaa.

On yllättävää, kuinka avoimen kuvan Perikato antaa natsi-Saksan hallinnosta. Kyseessä on kuitenkin täysin saksalainen tuotanto, ja vaikka aihe on varmasti arka myös monille muille, on se erityisen kipeä saksalaisille itselleen. Elokuva pystyy piirtämään varsin pitkään suhteellisen värittömän ja realistisen kuvan aiheeseensa, mutta valitettavasti tämä linja ei pysy loppuun saakka. Aivan viime hetkillä syötetään katsojalle aivan liikaa hyvä saksalainen vastaan paha natsi –materiaalia. Sellaiseen paatokseen, jota joissain amerikkalaisen elämäntavan ylistyselokuvissa nähdään, ei kuitenkaan sorruta, mutta hyvän maun rajoilla pompitaan silti. Tämän rajan ylittää ennen lopputekstejä nähtävä Traudl Jungen haastattelu, jonka muistelmiin elokuva osittain perustuu. Hitlerin sihteerinä toimineen Jungen sanat ovat selkeä anteeksipyyntö koko muulle maailmalle natsien hirmuteoista. Haastattelu ei onnistu tarjoamaan mitään, mitä itse elokuva ei olisi jo kertonut.

Valitettavasti heikko loppu tiputtaa teoksen kokonaisvaikutusta, sillä Perikadossa olisi ollut aineksia paria astetta tehokkaammaksikin elokuvaksi. Kokonaisuutena Perikato kuitenkin toimii hienona ajan ilmapiirin kuvauksena, ja tuntuu tällaisenaan hyvin realistiselta otannalta natsi-Saksan viimeisistä päivistä. Elokuva on omalla tavallaan hyvin merkittävä. Nyt on ilmeisesti kulunut tarpeeksi aikaa toisen maailmansodan päättymisestä, kun sodan suurimmastakin pirusta voidaan jo tehdä varsin avoin elokuva. Vaikka Perikato tällaisenaankin aiheutti suurta kohua, olisi vastaanotto ollut täysin erilainen esimerkiksi vielä 20 vuotta sitten.