Sarjakuvafilmatisointien lisäksi Hollywoodin unelmakaupunki tuottaa tällä hetkellä kyltymättömällä innolla re-make -elokuvia, niin omista vanhoista klassikoistaan kuin myös enenevin määrin itämaisista elokuvista. Suurin osa näistä itämaisista käännöksistä on ollut kauhuelokuvia ja tähän asti jokainen niistä on menestynyt odotettua paremmin. 2002 ilmestynyt The Ring oli jättimenestys ja aloitti re-make -buumin toden teolla. Elokuvien uudelleen tekemisen intoa ei varmasti lainkaan vähennä se, että nykymaailmassa suhteellisen pienellä budjetilla (10 miljoonaa dollaria) tehty The Grudge onnistui keräämään rahansa takaisin yksitoistakertaisena. On mielenkiintoista nähdä, pystyykö Jennifer Connellyn tähdittämä Dark Water vielä samaan temppuun. Vaikka taloudellisesti yhtään re-make -floppia ei ole vielä nähty, on kansa varsin kahtiajakautunut niitä arvioidessa. Toisen puoliskon (allekirjoittanut mukaan lukien) The Ring on hieno ja tunnelmaltaan loistava kauhuelokuva, kun taas esimerkiksi arvostelijakollega Jari Tompon mukaan se on täysi turhuus (The Ring -arvostelu).

The Grudgen alkuasetelma on sinällään herkullinen ja hienosti toteutettu, alkutekstien nostaessa odotuksia vielä entisestään. Vaikka hieman kummitustalomainen taustatarina onkin sinällään jo kulunut idealtaan, ja sitä on käytetty monissa kauhuklassikoista aina Kubrickin loistavasta Shiningista lähtien, omaa se kuitenkin suuren määrän potentiaalia. Oikein käytettynä lasten satunakin usein nähty tarina "talosta, jossa on jotain outoa" toimii erittäin kiinnostavana lähtökohtana kauhuttelun rakentamiseen. Valitettavasti The Grudge ei kuitenkaan onnistu pitämään mielenkiintoista alkutunnelmaa kovinkaan kauaa yllä.

Elokuvan suurin ongelma on, että sen tarjoamat kauhuelementit eivät sinällään onnistu luomaan katsojassa perusjännitystä, joka auttaisi pelästyttämään jos vähänkin rapisee epäluuloisesti jossain nurkassa. Malliesimerkki päinvastaisesta on vaikkapa The Others, jossa tunnelma on sillä tasolla, että jokainen merkillinen varjon liikahdus tai ullakolta kuuluva kolina saavat katsojan puristamaan istuimennojia. Kaunassa tällaista olotilaa ei oikeastaan missään vaiheessa pääse syntymään, vaan jokaiseen shokkiefektiin lähdetään niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Tämä ehkä riittää niille, jotka eivät ole nähneet montaakaan kauhuttelua, tai ovat muuten vain helposti säikkyviä, mutta itselleni se ei riittänyt. Epämääräinen musta möykky katonrajassa, ja milloin mistäkin nurkasta päätään esiin työntävä, hukkuneen näköinen tyttö eivät saa aikaan säikähdyksen tapaistakaan. Myöskään tapahtumien keskipisteenä oleva Japanilainen kaupunki ja tarkemmin ottaen sen muutamat rakennukset, joihin suurin osa tapahtumista sijoittuu, ovat aivan liian puhtaita ja arkipäiväisen näköisiä pystyäkseen olemassaolollaan pelottamaan katsojaa. Vaikka vanhat, juuri ja juuri pystyssä pysyvät hökkelit ja kartanot ovat sinällään erittäin kliseisiä, eivätkä nykyisin yllätä enää ketään, ovat ne kuitenkin huomattavasti tehokkaampia kauhun luojia kuin tällainen kaupunkiympäristö, jossa jo väenpaljous luo suurimman osan ajasta aivan liian turvallisen olotilan katsojalle.

The Grudge ei myöskään sisällä juuri lainkaan verta, mikä tässä tapauksessa ei olekkaan huono asia, sillä se ei olisi elokuvan tyyliin sopinutkaan. Shokkiefektejä sen sijaan käytetään kovalla innolla ja ne ovatkin oikeastaan ainoa keino, jolla katsojaa yritetään säikytellä elokuvan aikana. Muutaman kerran tässä onnistutaankin, kun kovaan ääneen ja nopeisiin leikkauksiin perustuvat puolisekuntiset pääsevät yllättämään katsojan. Shokkiefektit on kuitenkin suurimmaksi osaksi sijoitettu niin, että niitä osaa odottaa turhan hyvin ja kauhuelokuvansa tuntija voi seitsemän kertaa kymmenestä kertoa vierustoverillaan, että pian olisi syytä pistää silmät kiinni ja kädet korvien päälle, jos haluaa pelata varman päälle.

Ennakkotietojen perusteella luulin, että Buffy the Vampire Slayerista tähteyteen noussut Sarah Michelle Gellar olisi ollut huomattavasti suuremassa osassa elokuvaa, kuin mitä hän lopulta on. Jos elokuvalle halutaan löytää päähenkilö, niin Gellarin tulkitsema Karen Davis on sellainen, mutta todellisuudessa The Grudgella ei varsinaista päähahmoa ole lainkaan. Tämä on myös ongelma, sillä katsoja ei pysty luomaan yhteenkään elokuvan henkilöistä minkäänlaista kiintymyssuhdetta, eikä näin ollen voisi vähempää välittää heidän kohtaloistaan. Gellarin näyttelystä näkyy läpi selvästi lievä kokemuksen puute ja Buffy Summersina opitut maneerit lyövät välillä hieman liikaa läpi. Valkokangas on ainakin vielä hieman liian iso Gellarin näyttelijänlahjoille. Tämä tuskin pysäyttää hänen urakehitystään, sillä nuorille ja kauniille näyttelijättärille, joilla on jo valmis fanipohja, on aina kysyntää.

Parhaista näyttelijäsuorituksista vastaa Bill Pullman yhdessä Ryo Ishibashin kanssa. Ishibashin lisäksi elokuvassa on käytetty muitakin alkuperäisessä Ju-on: the Grudgessa esiintyineitä näyttelijöitä, ja nämä edustavatkin järjestään elokuvan parempaa näyttelijäpuolta. Muutenkin Hollywood-painos on hyvin kirjaimellisesti re-make itämaisesta vastineestaan, sillä suurin osa lavasteista ja jopa kuvakulmista on täysin samoja, kuin mitä alkuperäisessä painoksessa nähtiin. Tämä on tehty luultavammin niin budjetin kuin myös sen takia, että tekijät jopa itse myöntävät, että tarkoitus oli vain tehdä elokuvasta amerikkalainen versio. Tarkoitus ei siis ollut alkaa keksimään pyörää uudelleen, vaan ottaa alkuperäisestä kaikki mitä irti saa, ja korvata näyttelijät USA:ssa paremmin tunnetuiksi. Elokuvan samankaltaisuuden varmistamiseksi myös alkuperäisen Grudge–trilogian ohjaannut Takashi Shimizu on palkattu puikkoihin. Ohjaustyö on varsin tasaista jälkeä, mutta ei tarjoa mitään erikoista ja Shumizu tyytyy pelottelemaan katsojaa varsin perinteisin kikoin.

Kokonaisuutena The Grudge jää vaisuksi kokemukseksi. Missään vaiheessa elokuvaa ei onnistuta rakentamaan tarpeeksi kauhutunnelmaa. Varsinkin jälkimmäisen puolikkaan aikana elokuva kärsii vahvasta uskottavuuden puutteesta. Tekijöiden puolesta jopa välillä tuntee myötähäpeää, sen verran läpinäkyviin ja ennalta-arvattaviin ratkaisuihin on välillä tyydytty. Lisää tätä samaa on kuitenkin tarjolla jo 2006, sillä elokuvan jatko-osaa vihjailtiin elokuvan lopussa varsin selkeästi ja erittäin hyvän avausviikonlopun jälkeen Sony Pictures myös vahvisti elokuvan jatko-osan, vain kolme päivää The Grudgen teatteri-ensi-illan jälkeen.