Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun Mark "Rents" Renton (Ewan McGregor) petti kaksi ystäväänsä, Simon "Sick Boy" Williamsonin (Jonny Lee Miller) ja Daniel "Spud" Murphyn (Ewen Bremner) sekä kaikkien vihaaman väkivaltaisen psykopaatin Francis "Franco" Begbie (Robert Carlyle), joka oli tunkenut mukaan Lontooseen majansa muuttaneiden narkkariystävysten maailmaan. Tuottoisa huumediili venäläisten merimiesten kanssa oli tuonut tuhdin tukun käteistä, mutta Rents vei käteisen mennessään ja jätti kolmikon oman onnensa nojaan. Nyt Renton palaa kotikulmilleen Edinbughiin kahden Amsteredamissa viettämänsä vuosikymmenen jälkeen, yrittäen sovitella välit ystäviinsä ennalleen. Vaikka kaikilla onkin ketun häntä kainalossa, jonkinlainen konsensus tuntuu syntyvän, mutta vankilasta pakeneva kostonhimoinen Begbie muuttaa pelin varsin vaaralliseksi, jota se toki monenlaisten addiktioiden täyttämässä maailmassa on jo muutenkin.

1996 sai ensi-iltansa yksi brittiläisen elokuvateollisuuden parhaista esityksistä, Danny Boylen ohjaama ja John Hodgen Irvine Welshin alkuperäisteoksen pohjalta käsikirjoittama Trainspotting, joka muutti paitsi tekijöidensä, myös monen muun elokuvia rakastavan elämän lopullisesti.  Paluuta näiden vaarallisia narkootteja nauttivien velikultien maailmaan on saatu varrota jo aivan liian pitkään, ja nyt odotus lopulta palkitaan. Mutta onko T2 Trainspotting sitten yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, onko siitä seuraamaan globaaliin kulttisuosioon nousseen mestariteoksen jäljillä ja pystyykö elokuva vielä muuttamaan maailmaa?

Vastaus kysymyksiin on kyllä. T2 Trainspotting ei ole perinteinen jatko-osa, vaan paluu aikaan ja paikkaan, jota ei enää ole. Sen ihmiset ovat muuttuneet, ja kuten aikakin, harvoin paremmiksi. T2 on edeltäjänsä tavoin hillittömän hauska, vaahtosuisen energinen ja kuvastoltaan kekseliäs, mutta myös melankolisen karhea ja omalla uniikilla tavoin syvästi koskettava kuvaus ihmisistä, jotka matkaavat turisteina omassa nuoruudessaan. Nostalgiaa pulppuava, mutta vahvasti ajan hermolla omilla ehdoillaan eteenpäin puskeva kuvaus sovituksesta, anteeksiannosta ja kostosta sekä ennen kaikkea ystävyydestä ja mahdollisuudesta tehdä oikein.

Hodgen käsikirjoitus pohjaa Welshin Trainspottingille kirjoittamaan jatko-osaan Porno, mutta ottaa vapauksia monessa suhteessa. Jatkuvasti muotoaan muuttava T2 alkaa nostalgisena veijarointina ja kulkee kalman kylmän komedian kautta kohti täysiverisen hyytävää trilleriä, elementtien toimiessa kokonaisuuden sisällä omillaan, mutta yhteisen päämärän hyväksi. Tarina yhdistyy 1990-luvun puolivälissä alkaneeseen matkaan upeasti, jatkaen sitä realistisesti kohti koskettavan palkitsevaa finaaliaan.

Teknisesti elokuva on niin ikään puhdasta Boylea. Freezeframeja ja jumpcutteja tulvivan kuvavirran takana ovat Boylen rinnalla elokuvailmaisua muuttanut kamerajumala Anthony Dod Mantle sekä leikkaaja Jon Harris, joiden saumattomana yhteistyönä on syntynyt parituntinen silkkaa energiaa.

T2 ei olisi ikinä voinut toteutua, saatikka sitten onnistua, ilman originaalin kvartetin paluuta rooleihinsa, sillä jokainen näyttelijöistä on jättänyt omaan hahmoonsa niin vahvan leimansa. Ewan McGregor on yhä keskushenkilö ja kertoja Rent Boy Renton, Jonny Lee Miller hullunhauskoja  metaforia viljelevä ketale Sick Boy ja Robert Carlyle, jos mahdollista, vieläkin hullumpi Frank Begbie. Yllättävä, ja samalla fiksuin veto on ollut nostaa Ewen Bremnerin sulkku reppana Spud  kuin varkain koko tarinan, niin sen intron kuin jatkumonkin yhdistäväksi tekijäksi. Tärkein  naishahmo on Anjela Nedyalkova Sick Boyn tyttöystävänä Veronikana, jonka merkitys kasvaa matkan aikana huomattavasti. Kuvissa piipahtavat myös ensimmäisestä elokuvasta tutut Kelly Macdonald asianajajaksi kouluttautuneena Dianena, James Cosmo Rentonin isänä sekä koko  kohelteen luoja Irvine Welsh diileri Mikey Forresterina.

Alkuperäisistä aineista on tuttua reseptiä hyväksi käyttäen keitetty kokoon monen viivan annos anarkistista elokuvaenergiaa. Yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvia on saanut arvoisensa seuraajan. Valitse oikein, valitse T2.