Ammattitappajien raskassarjalainen John Wick (Keanu Reeves) vie kostoretkensä päätökseen hakemalla venälaismafian realisoiman Ford Mustangin takaisin. Auton ja uuden koiran myötä murhien mestari vetäytyy vihdoin ansaitulle eläkkeelle. Mutta kun italialaismafian ahne pomo ja perijä Santino D'Antonio (Riccardo Scamarcio) ilmestyy yllättäen lunastamaan verivalan velvoittaman palveluksen, jonka alamaailman kunniakoodisto määrittelee, on Wickin vielä kerran vedettävä puku päälle ja ladattava aseet.

John Wick (2014) oli sarjakuvamaisen rehellinen b-leffa a-luokan tuotantoarvoilla, eikä jatko-osa ole ainakaan yhtään vähemmän herkullinen väkivaltabaletti. Oikeastaan siinä on kaikkea jopa enemmän ja tarinavetoisemmin kerrottuna. Alamaailman sääntöihin pureudutaan ja salattuun universumiin uppoudutaan kiitettävällä, jopa turhan hartaalla tarkkuudella. Myös John Wick on hahmona vieläkin mystifoidumpi kuoleman enkeli, joka muistuttaa ylivertaisuudessaan Steven Seagalin kultakauden sankareita, joiden ansioluetteloa roistot lukevat vapisevin käsin.

Ohjaaja, stunt-veteraani Chad Stahelski, toiminnan ohjaajana huippuammattilainen, annostelee synkkiä pulp-sävyjä tihkuvat, täydellisesti koreografioidut, maaliinsa tarkasti osuvat ja tylyn graafiset tapporiitit hengästyttävän hienosti. Varsinkin finaali taidemuseon peilisalissa inspiroituu kuvien, äänen ja leikkauksien brutaaliksi murhamusikaaliksi.

Uralleen uuden vaihteen John Wickien myötä löytänyt Keanu Reeves tulkitsee synkän hahmon viileästi alarekisteristä. Myös Common on mies paikallaan Wickin taitavana kollegana Cassianina. Ykkösosasta tuttujen takuumiesten Lance Reddickin, John Leguizamon, David Patrick Kellyn ja etenkin Ian McShanen paluuta tervehtii niin ikään ilolla, ja rikosmaailman uusinakin tuttavuuksina tavataan sellasia kulttistatusta nauttivia karismaukkoja kuin Peter Stormare, Franco Nero ja Laurence Fishburne. Näyttelijätiimin ainoa heikko lenkki on Riccardo Scamarcio, jonka kummisetämäisistä kliseistä kasattu psykoottinen mafioso ei ole alkuunkaan sellainen konna, jonka leffa tarvitsisi.

Mestaritappajan tyylikäs paluu on nannaa äijäenergiaa tihkuvien toimintaleffojen kuluttajille ja epäilemättä trilogian klousauskin tullaan vielä näkemään.