Arvostettu nukketaiteilja Sam Mullins (Anthony LaPagalia) elelee vaimonsa Estherin (Miranda Otto) ja nuoren tyttärensä Annabellen (Samara Lee) kanssa auvoisaa arkea. Nuori Annabelle rakastaa leikkiä vihjelappusilla ryyditettyä kuurupiiloa isänsä kanssa, mutta traaginen onnettomuus katkaiseen onnellisen elämän. 12 vuotta myöhemmin murtuneet Mullinsit hakevat apua ahdistukseen tarjoamalla suurta taloaan luostarissa asuvien orpotyttöjen olinpaikaksi, eikä aikaakaan kun pieniä paperinpaloja alkaa taas suhahdella ovien alitse.

David F. Sandbergin ohjaama esiosa Annabelle (2014) -yllärihitille, Annabelle: Creation, kelaa auki pahan puppetin syntyhistorian ja ensimmäiset tihutyöt.

Viimeksi kauhukuvan Lights Out (2016) tekaissut Sandberg ei sinällään tee virheitä, vaan seuraa horror-opasta uskollisesti, rajaa kuvat niin, että säikyille jää aina tilaa, operoi pitkälti syvyyssuunnassa ja kierrättää muutenkin liki kaikki kikat ja kliseet, joita on jo vuosikymmeniä totuttu näkemään kauhuleffoissa. Mutta sehän ei tietenkään riitä, jos katsoja hakee elokuvasta kokonaisvaltaista kokemusta, eikä pelkkiä, kuin liukuhihnalta varoitusmusiikin saattelemana, tulevia pelästyksiä.

Manattu marionetti on paikoin kivasti kriipi, mutta toteutus jättää aivan liian usein demonisen dollin potentiaalin hyödyntämättä, sortuen halpahinaisiin shokkeihin. Hiipivät tunnelmat toimivat jotenkuten ensimmäisen näytöksen, mutta kun intron hitaaseen tunnelmointiin leipääntynyt efektiporukka päästetään irti, loppu on silkkaa alamäkeä.

Pitkän linjan elokuva- ja tv-veteraani Anthony LaPaglia tekee sen mitä pyydetään kovia kokevana nukkemestarina, mutta Miranda Otolle ei ole paljoakaan tekemistä keksitty. Keskiöön nousevatkin Stephanie Sigmanin tyttöjengiä kaitseva sisar Charlotte ja riivatun Barbien erityiseksi kohteeksi päätyvän Talitha Batemanin Janice. Lulu Wilson on Janicen ainoa ystävä Linda ja Mark Bramhall Isä Massey.

Parista pommista bonukset, mutta kannattaako vain niiden vuoksi leffaan lähteä?