Vigilantismi, oman käden oikeus, on ollut elokuvien kestoaihe jo vuosikymmeniä. Kuuluisin kaikista lienee Michael Winnerin Väkivallan vihollinen (1974), mutta samaan genreen voidaan laskea monia muitakin elokuvia. Lajityyppi on täynnään pelkkään väkivaltaan tukeutuvia ö-luokan esityksiä, mutta niistä paremmista esimerkeistä eri variaatioina aiheesta voidaan nostaa esille Mike Hodgesin Get Carter (1971), Martin Scorsesen Taksikuski (1976), George Millerin Max Max (1980), James Glickenhausin The Exterminator (1980), Peter Hyamsin Päiväsi ovat luetut (1983), William Lustigin Vigilante (1983), Tony Scottin Koston liekki (2004), Neil Jordanin Stranger in You (2007), Pierre Morelin Taken (2008), Daniel Barberin Harry Brown (2009), Matthew Vaughnin Kick-Ass (2010), ja Antoine Fuquan The Equalizer: oikeuden puolustaja (2014), joissa jokaisessa yksi tarpeekseen rikollisuudesta saanut kansalainen tarttuu kättä pitempään, rankaisten julmasti väärintekijöitä.
Brian Garfieldin romaani Death Wish julkaistiin vuonna 1972 ja kahta vuotta myöhemmin satiiriseksi tarkoitettu jännitysromaani perheensä menettäneestä Paul Benjaminista, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä, nähtiin myös valkokankailla. Wendell Mayesin käsikirjoituksen ympärillä riitti kuhinaa heti romaanin ilmestymisen jälkeen, ja ensimmäisiä varteenotettavia tekijöitä elokuvasovitukselle olivat ohjaaja Sidney Lumet ja pääosiin kaavaillut Jack Lemmon ja Henry Fonda. Aprikoida voikin kuinka erilainen elokuvasta olisi näiden herrojen työstämänä tullut, mutta kun Lumet lähti tekemään Serpico - Kadun tiikeriä, Death Wish -projekti annettiin lopulta brittiläisen Michael Winnerin käsiin, joka pyysi välittömästi pääosaan vanhan yhteistyökumppaninsa Charles Bronsonin. Osuvan ja sarkastisen suomenkielisen nimen Väkivallan vihollinen saanut elokuva herätti runsaasti keskustelua vigilantismista, oman käden oikeudesta, ja vaikka kriitikot ympäri maailmaa haukkuivat Winnerin elokuvan fasistiseksi roskaksi, suuri yleisö otti sen hyvin vastaan. 3 miljoonan dollarin budjetilla tehty tykitys tienasi pelkästään Yhdysvaltain markkinoilla yli 22 miljoonaa dollaria, joten painetta jatkolle oli välittömästi ilmassa.
Kun arkkitehti Paul Kerseyn (Charles Bronson) vaimo tapetaan, tytär raiskataan ja ylityöllistetty virkavalta on voimaton löytämään katujengiin kuuluvia syyllisiä, miehestä tulee tuomari, valamiehistö ja teloittaja. Lajityyppinsä virallinen päänavaaja, modernin kostoelokuvan kivijalka edustaa reaganilaista eksploitaatiota, joka ei suinkaan ole, päinvastoin kuin lähdemateriaalin selkein johtoajatus, väkivallan vastainen. Liberaalin valkokaulustyölaisen muuttuminen silmä silmästä -mentaliteetiin uskovaksi äärioikeistolaiseksi on nykystandardein katsottuna hyvinkin kevyttä kamaa, mutta vaikutusta aikalaisyleisöön ei voi väheksyä. ***
Garfield kirjoitti itse Death Wishille jatko-osan Death Sentence vuonna 1975, jossa Paul Benjamin huomaa itse joutuneensa kopiomurhaajan tähtäimeen, samalla kun vigilantismi kasvaa räjähdysmäisesti kansalaisten keskuudessa, jolloin viattomatkaan eivät enää ole turvassa. Death Sentencen tapahtumista Winner ei Death Wish II:n ottanut mukaan oikeastaan mitään ja ainoa erot ensimmäisen elokuvan tapahtumiin olivat tapahtumapaikaksi New Yorkista vaihtunut Los Angeles, sekä se, että nyt jo ensimmäisessä elokuvaversiossa Benjaminista Kerseyksi muutettu päähenkilö jahtasi tarkkaan tiedettyjä rikollisia, ensimmäisen osan sattumanvaraisen katukonnien lahtaamisen sijaan. Iso-Britannian elokuvasensuurista tuolloin vastannut James Ferman leikkasi Winnerin suureksi harmiksi elokuvan brittiversiosta ennätykselliset 3 minuuttia 42 sekuntia. James Wang teki Death Sentencen pohjalta löyhästi romaaniin perustuvan, saman nimisen elokuvan vuonna 2007, pääosassa Kevin Bacon, mutta siinäkin versiossa yhteiskunnalliset ja kriittiset elementit kostamisesta jäivät graafisen väkivallan varjoon.
Uuden elämän aloittaneen ja tyttären kuoleman seurauksena jälleen koston välikappaleeksi ryhtyvän Paul Kerseyn paluu on käytännössä sama elokuva kuin ensimmäinenkin, mutta kuvastoltaan huomattavasti brutaalimpi ja tuotantoyhtiö Cannon Filmsille tyyppillisesti shokkiarvoilla mässäilevä. Myös kasariajan väri- ja äänimaailma ovat vahvasti edustettuina suurkaupungin rappion ja paranoian sykkiessä entistä syntisempänä. **
Winner jatkoi saman lehmän lypsämistä vuonna 1985 ilmestyneellä, Don Jakobyn kirjoittamalla elokuvalla Väkivallan vihollinen III, joka käänsi konseptin täydeksi sodaksi, jossa Bronsonin esittämä Paul Kersey päättää kostaa entisen armeijakaverinsa (Francis Drake) kohtalon ja haastaa tämän tappaneen monikymmenpäisen katujengin taisteluun korttelin herruudesta. Kerseyn niittäessä satoa, hanakasti liikkuva raatolaskuri osoittaa lopussa lukemaa 52. Kuvaukset tosin siirrettiin Englannin Lambethiin, median taurttuessa Subway Vigilanteksi kutsutun Bernhard Goetzin tapaukseen, tämän yritettyä ampua neljää ryöstäjää New Yorkin metrossa. Nihilistinen lopputulos oli kaikkien mielestä älytön yhdistelmä silmitöntä väkivaltaa ja tympeää luupäähuumoria, jonka jälkeen Bronson kieltäytyikin enää ikinä työskentelemästä Winnerin kanssa.
Tällä kertaa vigilantin hommat laukaisee Paul Kerseyn ystävän kuolema, jolloin on aika siivota kokonainen asuinalue saastasta. Täysin älytön, totaalisen yliampuva ja räikeää asepornoa tulviva lopputulos muistuttaa enemmän samana vuonna valmistunutta Rambo - taistelija 2:sta. Poskettomia ylilyöntejä edustaa myös toisen polven irkkunäyttelijä Gavan O'Herlihyn äärimmilleen demonisoitu psykopaatti. *
1987 ensi-iltansa saaneen Väkivallan vihollinen 4 -elokuvan ohjasikin toinen Bronsonin kanssa paljon yhteistyötä tehnyt J. Lee Thompson, tarinan ollessa Gail Morgan Hickmanin käsialaa. Tässä tapauksessa Los Angelesissa asuva Kersey päättää tehdä lopun huumekartellin toiminnasta, naisystävänsä (Kay Lenz) tyttären kuoltua yliannostukseen. Suoran toiminnan sijaan Kersey käyttää nyt kekseliäämpiä keinoja ottaa vihollisia hengiltä, vaikka toki tutut tuliaseetkin ovat yhä tärkeässä roolissa.
Paul Kerseyn naisystävän tyttären kuolessa yliannostukseen, ainoa ratkaisu tilanteeseen on tietenkin koko huumekartellin tuhoaminen. Viimeistään tässä vaiheessa tarina oli enää tekosyy ja koko juttu perinteisen suoraviivainen ja yksisilmäinen toimintaelokuva, jossa Charles Bronson alkaa jo osoittaa väsymisen merkkejä. Sinänsä tehokasta non-stop-rytinää ja kulttikonna John P. Ryanin näyttelemässä egomaanista roistoa sähköiseen tyyliinsä tarjoavat viihdettä koko rahan edestä, joka on selkeästi ollut tekijöidenkin ainoa motiivi. *½
Seitsemän vuotta edellisestä, 1994 sai ensi-iltansa viimeinen, silloin jo 74-vuotiaan Bronsonin tähdittämä Death Wish, Väkivallan vihollinen 5: Kalman kasvot, ohjaajanaan Allan A. Goldstein. Nyt Kerseyn koston kohteeksi nousee naisystävä Olivian (Lesley-Anne Down) työpaikkaa uhkaava gangsterijoukko, joka haluaa ottaa Los Angelesin muotibisneksen haltuunsa. Väkivallan vihollinen 5 floppasi ja niin 20 vuotta aiemmin Brian Garfieldin fiksusta romaanista alkunsa saanut saaga tuli päätökseensä.
Naisystävän murha pakottaa Paul Kerseyn tarttumaan vielä viimeisen kerran aseeseen ja asettumaan kaupunkia hallitsevaa gangsteria (Michael Parks) vastaan. Aikakautensa matalaotsaista videoroskaa edustava päätösosa olisi saanut jäädä tekemättä jo siksikin, että Charles Bronson oli rooliin aivan liian vanha. Muutenkin sadistisia hengiltäottoja ja tarpeetonta naisvihaa tulvivassa ryönässä on jäljellä enää vain kalpea aavistus siitä hengestä ja maailmankuvasta, joka 20 vuotta aikaisemmin käynnisti kuoleman arkkitehdin matkan. *
2006 Death Wishin uusi versio nousi otsikoihin, kun itse Sylvester Stallone suunnitteli tähdittävänsä ja ohjaavansa Paul Kerseyn uudelleensyntymän. Kun Sly siirtyi syrjään, projekti siirtyi Joe Carnahanin haltuun, joka suunnitteli tekevänsä elokuvan Liam Neesonin ja Frank Grillon kanssa 2012. Carnahanin siirryttyä ohjaajan pallilta, käsikirjoituksen ympärillä pyöri mm. Miss Balan ohjaaja Gerardo Naranjo, joka havitteli päärooliin Benicio del Toroa, mutta myös tämä yritys kuivui kokoon. Nyt, miltei 12 vuotta myöhemmin, ensi-iltansa saa Eli Rothin ohjaama Death Wish, vuosimallia 2018, pääosassaan Bruce Willis.
Teksti: Jussi U. Pellonpää Elokuvaesittelyt: Arto Lappalainen
- Kirjaudu sisään lähettääksesi kommentteja