Richard ”Dick” Cheneylla (Christian Bale) on liki puolen vuosisadan kokemus Yhdysvaltain poliitikan korkeimmilta portailta. Matka Valkoisen talon varjoissa alkoi jo Nixonin kaudella 1969, jolloin Dick tutustui myös tälle mentoriksi kasvaneeseen Donald Rumsfeldiin (Steve Carell), jonka kanssa yhteistyö jatkui Gerald Fordin (Bill Camp), Ronald Reaganin ja George H. W. Bushin johtaessa maata. Kun demokraattien Bill Clinton nousi valtaan 1993, Cheney siirtyi sujuvasti liike-elämän palvelukseen Halliburton- öljy-yhtiöön, mutta palasi politiikkaan George W. Bushin (Sam Rockwell) pyynnöstä tämän varapresidentiksi, ymmärtäen, että nyt valta oli konkreettisesti saatavilla. Rinnallaan uskollinen, mutta tiukka ja vaativa vaimonsa Lynne (Amy Adams), Dick Cheneyn todellinen aika maan johdossa, kulisseissa toimivana nukkemestarina oli alkanut.

Adam McKayn ohjaama ja kirjoittama, kahdeksan Oscarin ehdokas Vice perustuu tositarinaan, tai tekijöidensä mukaan niin toteen kuin mahdollista, sillä Dick Cheney on yksi hämärimmistä operaattoreista ikinä maailmanpolitiikan historiassa. Pitkän uran tehneen Cheneyn vaikutus Yhdysvaltain politiikkaan oli suurimmillaan vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen, jonka seurauksena USA hyökkäsi Irakiin, motiivinaan Saddam Husseinin väitetyt massatuhoaseet, joita ei ikinä löydetty.

Kerrontatapa ja kuvallinen julkituonti on tuttua McKayn Oscarillakin palkitusta elokuvasta The Big Short (2016), joka käsitteli terävän satiirin ja anarkistisen ironian keinoin kymmenen vuoden takaista maailmanlaajuista finanssikriisiä. Greig Fraserin kuvaus ja Hank Corwinin hektinen editointi tykittää faktoja ja fiktioita valkokankaalle hurjaa vauhtia. Vaikka vaahtosuinen vauhti ja hyökyaallon lailla syliin syöksyvä informaatiotulva on hetkittäin tukahduttavaa, kokonaisuus pysyy silti kadehdittavan hyvin tekijöidensä hallinnassa, Vicen liikkuessa eteenpäin, mutta katsoessa taakseen. Jotain tekijöiden innovatiivisuudesta kertoo myös poikkeuksellinen veto lopettaa elokuva ensimmäisen kerran jo ennen tunnin täyttymistä. McKay lisää vielä kerrontaan kierroksia ja kerroksia väliplansseilla, pysäytyskuvilla, rikkoen neljännen seinä ja käyttäen arkistomateriaalleja ja aitoja dokumenttipätkiä. Elokuvan oikeasti fiktiivinen hahmo, suoraan katsojalle puhuva sotaveteraani Kurt, (Jesse Plemons), on paitsi elokuvan kertoja, myös antaa sen päähenkilölle äärimmäisen tärkeän lahjan. Kysymykseen oliko Dick Cheney keinottelijoista kekseliäin ja huijareista härskein vaiko käsittämättömän onnekas ja vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ei McKay anna yhtä oikeaa vastausta, mutta yksi asia on varma: elokuvan tekijät eivät liiemmin ole kohteestaan pitäneet.

Gloden Globen ja Oscar-ehdokkuuden roolistaan Cheneyna napannut Christian Bale tekee jälleen uskomattoman intensiivistä työtä. Reippaat parikymmentä kiloa itseään lihottanut ja ällistyttävän aidosti meikattu metodimies sujahtaa liukasliikkeisen Cheneyn nahkoihin niin vakuuttavasti, että toden ja valheen raja hämärtyy hetkessä. Steve Carell tykittää umpiketkuna Donald Rumsfeldina mainiosti ja säälin sekaista myötätuntoa herättelee hillitön Sam Rockwell (myös eoolistaan Oscar-ehdokas) yksinkertaisena, vain muiden miellyttämiseen keskittyneenä George W. Bushina. Amy Adams on elokuvan kolmas Oscar-ehdokas roolistaan vahvana Lynne-vaimona. Sivummalla nähdään niin ikään vahvoja vetoja, joita tarjoavat mm. Alison Pill ja Lily Rabe Cheneyn tyttärinä, Kirk Bovill Henry Kissingerina, Tyler Perry Colin Powellina sekä Eddie Marsan Paul Wolfowitzin roolissa.

Reippaat pari tuntia vauhdikasta, sysimustalla huumorilla päällystettyä ja paikoin myös järkyttävän traagista historianlukua.