Kovia kokenut Liza (Katie Holmes) muuttaa miehensä Seanin (Owain Yeoman) ja traumatisoituneen poikansa Juden (Christopher Convery) kanssa kauas kaupungista, Heelshiren kartanoon, maaseudun rauhaan toipumaan perheen kohtaamasta väkivallasta. Eipä aikaakaan kun sulkeutunut Jude löytää metsiköstä matalaan hautaan kuopatun posliininuken, Brahmsin, jonka naruja vetelee jokin ihmistä pahempi taho. Oudot sattumukset seuraavat toisiaan, samalla kun pariskunta saa kuulla paikallisilta Heelshiren historiasta, siellä asuvasta kirouksesta ja murhista, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella tuohon kirottuun nukkeen.

Vuonna 2016 sai ensi-iltansa William Brent Bellin ohjaama nukkekauhu The Boy, joka keräsi sen verran massia, että tönkölle ja yllätyksettömälle horrorille saadaan nyt jatkoakin. Ensimmäisenkin hömpötyksen kirjoittanut Stacey Menear jatkaa varmasti paperilla omaperäiseltä näyttänyttä, mutta kuvalliseen muotoon siirrettynä väsyneeksi hyppyshokeilla pelailuksi menevää tarinaa.

Ohjaaja William Brent Bell tuli tutuksi vuonna 2012 William Friedkinin legendaarista Manaajaa (1973) ja Gregory Hoblitin kekseliästä Kadotettua (Fallen, 1998) apinoineesta elokuvastaan Paholainen sisälläni, mutta kukaan täysipäinen elokuvantekijä ei käyttäisi sitä kyntikorttina uusia keikkoja etsittäessä. Hollywoodin toinen nukkekauhuilu, Annabelle -trilogia (Annabelle (2014), Annabelle; Creation (2017) ja Annabelle Comes Home (2019)) ei sekään mitenkään räjäyttänyt horrorhoundien maailmoja, mutta toimii kuitenkin kokonaisutena paljon paremmin kuin ilkeästä Brahms-nukesta kertova kaksikko.

Teknisesti Brahms: The Boy II on rutiinilla työstettyä työtä, Roland Emmerichin megatykkejä kuvanneen Karl Walter Lindenlaubin otokset ovat oikeissa komppiksissa ja Brett Detarin matalalta muriseva musiikki varoittaa kaavan mukaan ennalta jokaisesta säikystä. Halvasti kyhätty finaali lähtee sen sijaan tyystin lapasesta.

Katie Holmes tekee työnsä kuin tuntipalkalla, on paikalla ja näyttää pelästyneeltä aina kun tarve niin vaatii. Sivummalla Owain Yeomanille ja Christopher Converylle on duuniksi riittänyt tuijottaminen.

Koronakevään jälkeen leffateatterit ovat ymmärrettävästi kovilla ja kun melkein kaikki isot enskarit ovat siirtyneet syksyyn tai jopa pitemmälle, nyt on projektoriin pakko pukata ihan mitä tahansa maahantuotua. Sääli, ettei tähän uuteen nousuun ole vielä löytynyt tätä parempaa starttia. Pienesti plussaa lyhyestä kestosta.