Oliver (Azhy Robertson) on autistinen nuori poika, joka kommunikoi ainoastaan puhelimensa applikaation kautta. Pojan vanhemmat, äiti Sarah (Gillian Jacobs) ja isä Marty (John Gallagher Jr.), yrittävät kaikin keinoin saada tähän yhteyden ja tuoda tämän suljettuun elämään edes jotain sisältöä, mutta tehtävän vaativuus on ajanut heidät eron partaalle. Yllättäen kaveriksi Oliverille tarjoutuu Larry, pitkäraajainen olio, jonka todelliset tarkoitusperät ovat kuitenkin vallan muuta kuin kaveruuden rakentaminen. Elektronisten laitteiden kautta reaalimaailmaan pyrkivä tyrannimainen otus osoittautuu pian vaaralliseksi, eikä pelkästään Oliverille, vaan myös kaikille hänen lähipiirissään.

Lähinnä lyhäreitä ja mainoksia puolitoista vuosikymmentä pakertaneen Jacob Chasen Come Play pohjaa, kuinkas ollakaan, miehen omaan lyhytelokuvaan nimeltä Larry, vuodelta 2017. Siinä missä viisi minuuttinen alkuteos onnistuu rakentamaan kivan hyisen tunnelman, ennen kokonaisuuden pilaavaa viimeistä kuvaa, kokopitkäksi venyttäminen ei ole tehnyt tarinalle pelkästään hyvää.

Jenkeissä nimellä Larry markkinoitava lite-horrori tuo mieleen monia koviakin kauhukuvia, joista ei lainkaan vähimpänä Stephen Kingin jo kahdesti tekaistu Se (2017) ja sen jatko-osa Se: Toinen luku (2019), joissa niin ikään jostain toisesta ulottuvuudesta tullut hirviö käytti lapsia hyödykseen kierot mielessä. Toinen klassikko, joka pyrkii mieleen pitkillä otoilla pelaavan Come Playn komppiksista, on Tobe Hooperin tehokas Poltergeist (1982), jossa lavasteryhmä sai myös juosta juosta kameran edellä ja perässä. Samalla kun Come Play kierrättää kuluneita kliseitä, se ujuttaa tarinaansa mukaan myös mukafiksun heristelyn teknisten laitteiden median liiallisesta vallasta, ihmisten kun pitäisi puhua keskenään ihan oikeasti.

Muutama tekninen oivallus on eksynyt pitkälti simppeleihin valoefekteihin luottavaan säikyttimeen, joka kierrättää originaalin lyhärin tapahtumia pariinkin otteeseen. Larry on yhdistelmä yksinkertaista skeletoria ja digiefektejä, eikä varsinkaan lähikuvissa alkuunkaan pelottava. Parhaimmillaan leffa onkin silloin, kun mitään ei näytetä.

Azhy Robertson, Gillian Jacobs ja John Gallagher Jr. tekevät päärooleissa perustyötä, ilman sen suurempia ambitioita.

Nopeasti mielestä pois pyyhkäisty kevytkauhu luottaa kliseisiin ja siihen, että pelon synnyttäminen katsomossa vaatii aina mahdollisimman paljon epäloogisuuksia valkokankaalla.