Elokuva
Jugoslavian hajoamissotiin kuuluneen Bosnian sodan tuoksinassa eräs vaihtoryhmä Bosnian sotilaita eksyy sumussa, ja aamun valjettua he huomaavat olevansa suoraan vihollisen, kroaattien etulinjan edessä. Miesten epäonneksi viholliset ehtivät nähdä heidät ja niin kaikki saavat surmansa - kaikki paitsi Ciki (Branko Djuric), joka putoaa haavoittuneena hylättyyn taisteluhautaan. Kroaatit lähettävät paikalle tiedustelupartion, toisena osapuolenaan mokaileva ja pelkurimainen sotilas Nino (Rene Bitorajac). Miehet päättävät tehdä kepposen ja asettavat yhden ruumiin, Ceran (Filip Sovagovic) alle hyppymiinan.

Toisen kroaatin kuoltua Ciki ja Nino jäävät kaksin, mutta koska he eivät ole kenenkään maalla, kummankaan omat joukot eivät suostu tekemään mitään heidän pelastamisekseen. Edessä on pattitilanne, jota vaikeuttaa vielä henkiin heräävä Cera, jonka liikahtaminen saisi hänen allansa olevan miinan räjäyttämään heidät kaikki.

Danis Tanovicin ohjaama sotaelokuva on piristävän erilainen kaikin tavoin. Se tapahtuu auringonpaisteisella niityllä, ja varsinaista sotaa käydään tulitauon keskellä kahden eri maan joukkoihin kuuluvan sotilaan välillä. Tarina saa monin paikoin jopa koomisia piirteitä miesten käyttäessä toisiaan hyväksi, ja ottaessa toinen toisensa vangeiksi. Nopeasti kuitenkin opitaan, että se kenellä on ase, on pomo.

Juoni toimii suureksi osaksi hyvin. Ainoastaan loppuratkaisut tuntuvat hieman sekaisilta ja liian nopeilta. Kunnollista jännitettä juonen ympärille ei ole rakennettu, vaan elokuva toimii jollain muulla tasolla. Näyttelijät ovat kieltämättä arkisuudessaan hyviä, pääosan esittäjien lisäksi etenkin YK:n yksikön päällikkö Marchand (Georges Siatidis), joka ystävällisyydessään ja auttamishalukkuudessaan saa sympatiat puolelleen.

Ei kenenkään maa voitti vuonna 2001 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin, sekä lukuisia muita arvostettuja palkintoja. Puoleentoista tuntiin on kieltämättä pakattu sellainen sotatarina, jolla on merkityksensä lajitoveriensa joukossa. Peräti kuuden maan yhteistyönä valmistunut elokuva käsittelee älykkäästi sodan perimmäisiä kysymyksiä, ja näyttää omalla tavallaan sotien mielettömyyden. Se on samalla haikea ja pelkistetty, mutta toisaalta syvällinen vetoomus ihmisyyden puolesta. Viihdyttävyydestä vastaa myös sotaniitylle ripoteltu huumori, joka saa tämän sotaelokuvan miellyttämään muitakin kuin pelkästä ammuskelusta pitäviä katsojia.

Kuva
Anamorfinen laajakuva (2.35:1) näyttää samalla sotamaisen karulta ja kesäisen kauniilta. Kontrasti on melko vahvaa ja sävyt ovat kirkkaat, paikoin liiankin, sillä taivas palaa useassa kohdassa puhki. Värimaailma tavoittelee realistisuutta, mutta saa sotaniityn tuntumaan toisaalta myös satumaiselta. Kuva näyttää paikoin myös tökkivän liikkuessaan, mutta tämä on lähes huomaamatonta eikä häiritse elokuvan katselua.

Ääni
Monikielisen elokuvan Dolby Digital 5.1 -ääniraita kuulostaa realistiselta. Tykkien räjähdykset pamahtavat komeasti, mutta käsiaseiden ammukset vain paukkuvat uudenvuoden papattien lailla. Musiikkia elokuvassa ei juuri kuulla, ja pääpaino onkin pelkällä dialogilla. Se toistuu aavistuksen hiljaa, mutta eipä serbokroaattien kielestä juuri tolkkua ottaisi muutenkaan.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä lainkaan lisämateriaalia.

Yhteenveto
Bosnia-Herzegovinalainen Ei kenenkään maa on positiivisella tavalla erilainen sotaelokuva. Se kertoo kahden eri puolilla taistelevan sotilaan joutumisesta samaan pattitilanteeseen, ja käsittelee aihettaan mielenkiintoisella tavalla. Realistista lähestymistapaa kevennetään rutkalla huumorilla, joten elokuva on mukavan viihdyttävää katsottavaa kaikille.