Benedetta (Elena Plonka) on jo nuoresta tytöstä kuulunut abbedissa Felicitan (Charlotte Rampling) johtamaan luostariin, joka kokee ihmepelastumisen. Varttuessaan hän alkaa saada toinen toistaan vahvempia näkyjä rakastamastaan Jeesuksesta (Jonathan Couzinié) ja kun visiot vielä konkretisoituvat stigmoiksi, seurakunnassa aletaan uskoa tämän olevan Jumalan valittu. Kun kaltoin kohdeltu Bartolomea (Daphne Patakia) saapuu luostariin 18 vuotta myöhemmin, herää Benedettan (Virginie Efira) intohimo maalliseen rakkauteen ja tämä aloittaa salatun suhteen Bartolomean kanssa. Kun tapaus paljastuu, kirkko joutuu punnitsemaan ovatko nuoret naiset vain syntisiä, joita pitää rangaista vaiko jotain vallan muuta, jotain pyhempää?

Kyllähän elokuvahistoria tuntee moniakin kovapäisiä ohjaajia, jotka viis veisaavat siitä, mitä muut, yleisö tai tuottajat, sanovat ja jatkavat jääräpäisesti valitsemallaan tiellä. Yksi tällainen sysimustan huumorintajun omaava vanha provokaattori on ehdottomasti hollantilainen Paul Verhoeven, joka ei sellaista elokuvaa ole edes tehnyt, mikä ei olisi herättänyt kohua, pahennusta tai molempia.Tervaskannon uusin, Benedetta, menee heittämällä samaan sakkiin.

Benedetta Carlini oli todellinen henkilö 1600-luvulla, joka eli luostarissa ruton raivoamassa Pohjois-Italiassa Pesciassa, missä naisen saamat näyt Jeesuksesta herättivät katolisen kirkon huomion. Kun tämän salattu seksisuhde toiseen nunnaan paljastui konventille, Benedetta päätyi syytettyjen penkille rikoksesta, jonka rangaistus oli roviolle päätyminen. Benedetta pohjaa Judith C. Brownin 1987 julkaistuun romaaniin Immodest Acts: The Life of a Lesbian Nun in Renaissance Italy ja sen on elokuvaksi adaptoinut ohjaaja Verhoeven ja David Birke.

Benedetta on vahvan kontroversiaali elokuva, joka taatusti, ja harkitusti, tulee herättämään pahan porun määrätyissä lahkoissa, vaikka ajat ovatkin muuttuneet sitten Martin Scorsesen Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ,1988) tai Mel Gibsonin vuonna 2004 saman suomenkielisen nimen (alkup. The Passion of the Christ) saaneen kohuelokuvan ajoista, jolloin elokuvateattereiden edustat täyttyivät kiukkuisista protestoijista, jotka heittivät elokuvan tekijöitä niillä ensimmäisillä kivillä.
Peittelemättömät seksikohtaukset, raaka ja verinen väkivalta ja Jeesuksen esittäminen miekkaa heiluttelevana supersankarina tulevat joka tapauksessa olemaan papuja joidenkin ihmisryhmien neniin, olivatpa taustalla sitten kuinka taiteelliset tai tulkinnalliset ratkaisut hyvänsä. Kaikesta provosoinnistaan huolimatta Verhoeven kysyy myös oikeita ja tärkeitä kysymyksiä niin uskonnosta, kirkon vallasta, ihmisen oikeudesta omaan kehoonsa kuin tuntemattomien asioiden hyväksynnästäkin. Ja ennen kaikkea, ohjaako pahoja päätöksiä itse paholainen? Tältä osin Benedetta onkin tärkeä elokuva, jonka avaamat keskustelut ovat tervetulleita vain näennäisesti avoimessa yhteiskunnassamme.

Virginie Efitra ja Daphne Patakia tekevät rajut roolityöt Benedettana ja Bartolomeana, antaen kirjaimellisesti kaikkensa. Charlotte Rampling tuo kuviin ylväyttä abbedissa Felicitana, Lambert Wilson on katolisen kirkon ja piispan ylintä valtaa edustava Nuncio, apostolinen nuntius, Pyhän istuimen suurlähettiläs.

Runsas kaksi tuntia kiimaa ja kuolemaa, houretta ja hurmosta sekä armotonta analyysiä uskonnosta ja hyväksikäytöstä, höystettynä rumalla väkivallalla ja avoimella alastomuudella. Benedetta on yksi vuoden elokuvatapauksista.