Elokuva
Édith Piaf, oikealta nimeltään Édith Giovanna Gassion (1915-1963) oli Ranskan rakastetuimpia laulajattaria. Pienen kokonsa takia hän sai lempinimen La Môme Piaf – pikku varpunen. Piaf nousi nykyiseen maineeseensa kuitenkin vasta kuolemansa jälkeen. Piafin tunnetuimmat laulut ovat La vie en rose (1944), Hymne a l'amour (1949), Milord (1959) ja Non, je ne regrette rien (1960).

Piafilla oli vaiherikas ja osin traaginenkin elämä. Hän vietti lapsena pitkiä aikoja erossa vanhemmistaan, asuen bordellia emännöivän isoäitinsä luona Normandiassa. Hän menetti lapsuudessaan joksikin aikaa näkönsä, mutta ei jäänyt pysyvästi sokeaksi. 16-vuotiaana hän koki ensirakkautensa. Suhteen hedelmänä Piaf sai Marcelleksi ristityn tytön, joka kuitenkin menehtyi pian.

Piafin suurin rakkaus oli nyrkkeilijä Marcel Cerdan, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1949. Laulajatar itse loukkaantui auto-onnettomuudessa kahta vuotta myöhemmin. Hän sai kipuihinsa lääkkeeksi morfiinia, josta tuli sittemmin riippuvaiseksi. Piaf kuoli 47-vuotiaana syöpään vuonna 1963 Ranskan Rivieralla. Hautajaisten kerrotaan olleen ainoa toisen maailmansodan jälkeinen tapahtuma, joka pysäytti koko Pariisin liikenteen.

Legendaarisesta laulajattaresta on nyt valmistunut Olivier Dahanin ohjaama elämäkertaelokuva Pariisin varpunen -Édith Piaf. Dahanin ja Isabelle Sobelmanin käsikirjoittamassa teoksessa seurataan Piafin elämää vuodesta 1918 aina hänen kuolemaansa saakka. Kronologia rikotaan lukuisten takautumien avulla. Elokuvaan on poimittu ranskattaren elämän käännekohtia; tapahtumia, jotka ovat Piafiin perehtyneille entuudestaan tuttuja. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta elokuva on hyvin toteutettua draamaa, joka maalaa lopulta varsin synkän ja glamourista riisutun muotokuvan Piafista.

Musiikki on odotetusti yksi elokuvan keskeisimmistä ja myös onnistuneimmista elementeistä. Lavastus ja puvustus ovat ajan hengen mukaisia. Varsinainen kulmakivi on kuitenkin pääroolissa nähtävä Marion Cotillard. Omintakeisena persoonana tunnettua Piafia aina ilmeitä ja eleitä myöten muistuttava Cotillard saa katsojan unohtamaan, että valkokankaalla ei ole laulajatar itse. Hieman samaan tapaan saattoi suhtautua esimerkiksi Bruno Ganzin sykähdyttävään Hitler-tulkintaan Perikato-elokuvassa.

Yhteenveto
Édith Piaf rakasti esiintymistä niin paljon, että häntä oli vaikea pitää poissa lavalta huolimatta pitkälle edenneestä sairaudestaan. Lukuisia läheisiään menettäneen laulajattaren kerrotaankin pelänneen yksinäisyyttä enemmän kuin kuolemaa. Pariisin varpunen - Édith Piaf on laadukas, joskin aavistuksen yllätyksetön elämäkertaelokuva. Ronskimmalla leikkauksella olisi voinut syntyä napakampi kokonaisuus; nyt katsojan mielenkiinto saattaa herpaantua ylipitkän elokuvan viimeisellä neljänneksellä.