Los Angeles, 2049. On kulunut kolme vuosikymmentä tapahtumista, jotka johtivat LAPD:n Blade Runnerin, Rick Deckardin (Harrison Ford) katoamiseen. Maailma ei vuosikymmente aikana ole suinkaan mennyt parempaan suuntaan, vaan päin vastoin. Hämärät bisnekset ihmisten kaltaisten robottien, replikanttien, valmistuksessa jatkuvat yhä, vanhentuneita malleja jahdataan kuin eläimiä, mutta kapinahenki elää vahvana joutomailla. Kun Los Angelesin poliisin Blade Runner K (Ryan Cosling) pääsee vuosikymmeniä vanhan salaliiton jäljille, panokset yhteiskunnan selviytymisestä nousevat korkeammiksi kuin koskaan aikaisemmin. Samalla todisteet vievät nuoren ja kunnianhimoisen K:n yhä lähemmäksi Deckardin todellista kohtaloa.

Kun Ridley Scott julkaisi uria uurtaneen ja kokonaan uuden genren, neo noirin, synnyttäneen mestariteoksensa Blade Runner vuonna 1982, elokuvakansa on siitä asti aprikoinut oliko replikantteja metsästänyt Deckard itsekin jahtaamiensa kaltainen. Nyt, 35 vuotta myöhemmin, saamme kysymykseen odottamattoman vastauksen, kun valkokankaat valloittaa vihdoin Denis Villeneuven kauan odotettu jatko-osa Blade Runner 2049.

Ja hattu päästä Villeneuvelle, joka on tarttunut haasteeseen, jossa paineiden on täytynyt olla valtavia. Lähteä tekemään jatkoa yhdelle legendaarisimmista 1900-luvun elokuvista olisi taatusti musertanut useammankin tekijän, mutta Villeneuve, jonka cv tuntuu olevan täynnä pelkkiä onnistumisia (mm. Incendies (2010), Vangitut (2013), Sicario (2015), Arrival (2016)), iskee kehiin alkuperäiselle uskollisen, mutta kokonaisuutena täysin omakseen kasvavan elokuvan, joka on hyvin, hyvin lähellä olla mestariteos.

Ensimmäinen haaste on ollut tavoittaa Blade Runnerin maailma, ja siinä 2049 onnistuu äärimmäisen hyvin. Mestarikuvaaja Roger Deakinsin visiot yhdistettynä visuaalisten tehosteiden ilotulitukseen rakentavat ajan ja paikan, joka on yhtä aikaa pelottavan vieras, mutta myös hyvin kodinomainen. Me olemme olleet täällä aiemminkin. Hampton Fancherin ja Michael Greenin kirjoittama palapeli on henkevä ja filosofinen matka ihmisyyden ja olemassaolon syvimpään merkitykseen. Se on messiaanisiakin ulottuvuuksia saava psykedeelinen trippi, kuvaus vallasta ja orjuudesta maailmassa, jossa kaikki, mutta mikään ei ole historiasta, tai nykyajasta, muuttunut. Hetkittäin Villeneuve tuntuu kuitenkin liikaakin luottavan fiilistelyyn, antaa kauniiden kuvien lumota, mutta unohtuu myös sivuraiteille ja täyttää tapahtumat käänteillä, jotka eiväöt johda minnekään.

Pikkuriikkisistä kauneusvirheistä huolimatta kyseessä on yksi vuoden hypnoottisimmista elokuvakokemuksista, jonka kruunaa Hans Zimmerin ja Benjamin Wallfischin score, joka on syvä kumarrus 1982 Blade Runneriin ikimuistoisen musiikin luoneelle kosketinsoitinjumala Vangelisille.

Vaikka päätekijät ovatkin maskuliineja, vahvojen roolien sarjaa tyylikkäästi jatkava Ryan Cosling ja klassikkokaraktäärinsä Deckardin nahkoihin palaava Harrison Ford, sekä sarjakuvamainen Jared Leto mystisenä Niander Wallacena, 2049:n on vahvojen naisroolien elokuva. Robin Wright on Blade Runnereiden päällikkö Joshi, Carla Juri muistoja rakentava tohtori Stelline, Ana De Armas K:n virtuaalinen, mutta varsin elävä tyttöystävä Joi sekä ehdottomasti Sylvia Hoeks, jonka veto Wallacen raakana käsikassarana Luvina on yksi vuoden hurjimmista. Sivummalla nähdään myös Guardians of the Galaxy -tähti Dave Bautista, Captain Phillipsista Oscar-ehdokkuudenkin napannut Barkhad Adbi, Fordin kanssa ensimmäisessä elokuvassa nähty Edward James Olmos, sekä meidän oma Krista Kosonen, joka replikoi kaksi lausettaan puhtaalla suomenkielellä.

2049 jatkaa Blade Runnerin tarinaa originaalia kunnioittaen, mutta myös vahvasti itsenäisenä teoksena. Muutamasta säröstään huolimatta erinomaisen hyvä elokuva.