Rockbändi No Love Lost oli vuosituhannen alussa iso nimi, jonka jäsenet tienasivat miljoonia, ennen kuin orkesteri hajosi perinteisesti päihdeongelmiin. Nyt basisti ja lauluntekijä Katarina (Paula Vesala) makaa koomassa, kun tämän huostaanotettu tytär Ellie (Anni Iikkanen) saa yhteyden yhtyeen kitaristiin, persaukisuudenkin jälkeen rockelämää jatkaneeseen Tonyyn (Mikko Leppilampi). Uutta materiaalia etsinyt Tony näkee mahdollisuuden paluuseen parrasvaloihin ja etsii käsiinsä entisen kosketinsoittajan, opettajan virkaa tekevän Peten (Ville Myllyrinne). Mutta matka takaisin huipulle on pitkä ja yllätyksiä täynnä.

Draamaelokuvilla (Musta jää (2007), Rat King (2012) ja Henkesi edestä (2015) vakuutellut ja viime ajat telkkaa tehneen Petri Kotwican Comeback on hyppäys komediaan, joka ei ole ohjaajan vahvinta mukavuusaluetta. Aleksi Bardyn ja Petri Karran rustaamasta tarinasta on syntynyt simppeli, mutta sympaattinen tie-elokuva ja kasvutarina, joka ei kuitenkaan tyystin jäsenny ehjäksi kokonaisuudeksi. Kerronta nykii kliseisestä kummelikomiikasta liki puhdasta salkkaridraamaa, mutta pahimmat riman alitukset Luokkakokouksien tapaan onneksi vältetään. Aikajanan tyystin sekoittavien kommellusten kyljessä Comeback onnistuu kuitenkin tavoittamaan jotain aitoa ja koetun oloista, josta isoin kiitos parhaan roolinsa vuosikausiin tekevälle Mikko Leppilammelle.

Yleensä roolin kuin roolin takaseinään saakka yli tulkitseva tekee niin nytkin, mutta Tonyn tapauksessa andymccoymainen lespaaminen ja elostelu on juuri oikea tapa tulkita jälkihöyryissä toikkaroivaa rokkistaraa. Vaikka Paula Vesalan nimi komeileekin julkassa isolla, rooli on lähinnä sairaalassa makoilua muutamaa takaumaa lukuunottamatta, joten naispääosa on nuoren Anni Iikkasen hallussa ja ihan kiitettävästi onkin. Pokanpito alkaa olla Ville Myllyrinteen tavaramerkki koomikkona ja nytkin valittu tie palkitsee tekijänsä. Sivurooleissa nähdään mm. Mari Perankoski bändin psykoottisena ykkösfanina sekä oikeat alan miehet Juha Torvinen ja Jouni Hynynen studiohönöinä. Epäkiitollisimman roolin on saanut Pamela Tola lastenkodin johtajana, jonka motiivit jäävät tyystin keskeneräisiksi.

Katsojan ei ole vaikeaa yhdistää pisteitä ennen kalkkiviivoja, mutta symppiksen kohelluksen katselee silti kivutta.