Wade Wilson (Ryan Reynolds) on entinen erikoisjoukkojen sotilas, joka nykyään tekee hanttihommia eniten maksavalle. Juuri kun pahasuinen papupata löytää yllätyksekseen elämänsä rakkauden Vanessan (Morena Baccarin), huippuunsa treenattu keho pettää terminaalin syövän muodossa. Kitkerän katkeruutensa partaveitsen terävää sarkasmiin kätkevä Wade päätyy epätoivoissaan vaarallisten geneettisten testien koekaniiniksi niihin (samoihin kokeisiin, kuin eräskin veitsikätinen karju, jonka nimi rimmaa sanan Pulverine kanssa), jonka seurauksena miehen fysiikka kokee kummia. Keho paranee pahemmastakin luotisateesta hetkessä ja irtoraajat kasvavat takaisin, kyky, josta onkin suuresti hyötyä missioksi kasvavan kostoretken tiimellyksessä. Tosin varjopuolena on groteski ulkonäkö ja lievästi horjuva mielenterveys. Wadesta tulee Deadpool, palkkasoturi ja tappaja, jonka tuhovoimille vetää vertoja ainoastaan alter egon sysimustaakin synkempi huumorintaju.

Elokuvan ensimmäinen minuutti määrittää usein koko seuraavan parituntisen tunnelman ja latauksen. Deadpoolin tapauksessa tämä pitää erityisesti paikkansa, sillä jo leffan alkukreditit tykitetään täysin uniikilla otteella vinosti virnistellen. Tim Millerin ohjaama ja maanmainion Zombielandin (2009) kirjoittaneiden Rhett Reesen ja Paul Wernickin adaptoima, yli kymmenen vuotta kehittelyhelvetissä kehää kiertänyt Deadpool on vähintään yhtä kaukana mahtavan Marvelin perinteikkäämmistä supersankareista kuten Captain America (2011) ja Ironman (2008) kuin Guardians of the Galaxy (2014), joskin vielä tätäkin hurjemmalla meiningillä.

Deadpool on ronskisti kiroileva ja rääviä alapäähuumoria suoltava antisankari, jonka oikeuskäsitys on varsin omaperäinen ja keinot asioiden tolalleen saattamiseen vähintään yhtä groteskit. Jengiä lahdataan surutta veren roiskuessa pitkin teatteria, mutta vaikka Deadpoolin väkivalta onkin raakaa ja touhu vähintäänkin psykoottista, kaikki tehdään kieli niin syvällä poskessa, ettei tätä monsterimuhennosta voi millään ottaa liian vakavasti.
Meiningissä on samaa aitoa anarkiaa kuin Matthew Vaughnin hillittömässä Kick-Assissa (2010), jossa myös hurtti ja hullu huumori sulautui saumatta kineettiseen toimintaan.

Wade Wilsonin roolissa jo kertaalleen elokuvassa X-Men Origins: Wolverine (2009) piipahtanut Ryan Reynolds ei saanut ensimmäiselle keikalla minkään valtakunnan mahdollisuutta, vaan persoonallisen psykopaatin rooli oli kutistettu minimiin ja lopulta lunkista läpästä tunnetun Deadpoolin suuvärkkikin neulottiin umpeen. Toisin on nyt, ja tuottajanakin toimiva Reynolds ottaakin lempiprojektistaan kaiken irti. Neljättä seinää ei rikota vaan se ammutaan tuhannen pirstaleiksi Deadpoolin höpöttäessä armotonta konekivääridialogiaan suoraan katsojalle, soittaessaan suutaan kaikelle mahdolliselle ja kyseenalaistaessa suuren tukun muita valkokankaan supersankareita (varsinkin X-Menit saavat kyytiä) ja lopulta myös näyttelijä Ryan Reynoldsin.

Morena Baccarin on Deadpoolin vähintään yhtä ronskiläppäinen mielitietty Vanessa, T.J. Miller kantakapakan kyyninen baarimikko Weasel, Leslie Uggams Deadpoolin kämppis Al ja Karan Soni taksikuski Dopinder. Vastapuolella toimivat Jed Rees Weapon X-operaatioon ihmisiä rekrytoivana nuljaskana, Ed Skrein on Ajax, potilaiden mutaatioita kasvattavien kokeiden pääjehu ja Gina Carano tämän tyly käsikassara Angel Dust. X-ryhmästä Deadpoolia oikealle auttamisen tielle yrittävät ohjata metallinen Colossus (Stefan Kapicic) ja räjähdysaltis Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand).

Ilman ensimmäistäkään kuollutta hetkeä vaahtosuisesti kulkeva Deadpool ei taatusti ole kaikkien makuun, sillä sen päähenkilö ei edusta millään tasolla puhtoisia supersankareita. Normaalia Marvelointia pienemmällä budjetilla duunattuna se on silti kuviltaan komea ja menoltaan mahti kohellus, täysin uniikki tapaus, jollaista et taatusti ole ennen nähnyt.