Nissen (Peik Stenberg) Leila-vaimo on juuri kuollut ja mies surutyönsä mielestään jo tehnyt. Suunnitelmana on pitää pienet hautajaiset ilman vieraita ja turhaa hössötystä, mutta tuttavat ja sukulaiset eivät jätä miestä rauhaan puheluineen ja kukkalähetyksineen. Nissen parikymppinen poika Stefan (Martin Paul) saa epäkiitollisen tehtävän välittää kaikille viestin pysyä poissa, mutta urakkapa vaikeutuu vielä huomattavasti, kun omapäinen Elsa-täti (Lena Labart) saapuu hoitamaan järjestelyt, kuten ne hänen mielestään kuuluu.

Aina taitavan Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen perustuu tekijänsä omiin kokemuksiin äidin poismenon jälkeen.

Härön kädenjälki on tunnistettavaa, pienestä suurta tekevää elokuvataidetta, jossa pääosasassa on aina ensin ihminen. Niin tässäkin tapauksessa, sillä Härö antaa viisaasti tilaa erinomaisesti roolinsa sisäistäneille näyttelijöille, jotka luovat hetkessä uskottavan ja autenttisen ilmapiirin, johon kuka tahansa katsoja, iästä, sukupuolesta tai kansalaisuudesta huolimatta voi samaistua. Kuten elokuvan alkuteksti kertookin, henkilöhahmojen tunnistettavuus on tarkoituksellista. Härö käsittelee surun ilmapiiriä hienon tunnelähtöisesti: Miksi hautajaiset on pakko järjestää ja kutsua sinne suuri ryhmä ihmisiä, jotka hädin tuskin tunsivat vainajaa? Eikö jokaisen suru ole yksityisasia ja sellaisena se tulisikin pitää. Vaikka elokuvalla ei mitään yhteistä Alexander Paynen hienoon teokseen olekaan, silti Härön käyttämä pysähtynyt kuvakieli ja luoma tunnelma tuo mieleen Nebraskan (2013), jossa niin ikään aikuinen poika joutui tekemään yhteistyötä ärripurrin isänsä kanssa.

Aina erinomaisen tarkasti elokuviinsa juuri oikeat näyttelijät löytänyt Härö ei poikkea kaavasta tälläkään kertaa. Peik Stenberg ja Lena Labart ovat täysin aitoja ihmisiä, sisaruksia vikoineen kaikkineen, joiden läheisyys ja yhteenkuuluvuus on lapsuudesta muuttunut täysin toiseksi, mutta on silti yhä olemassa. Keskushenkilönä ja kokijana Martin Paul on ohjaajan alte ego, parikymppinen nuori mies, joka joutuu paitsi käsittelemään läheisensä poismenoa yksin, ilman isänsä tukea, myös kantamaan koko ruljanssin taakan kapeilla harteillaan. Jokainen heistä tekee vallan loistavaa työtä. Myös Sara Arnia tekee aidonoloisen roolin Brita-mummuna.

Elämää kuoleman jälkeen on hieno, herkkä ja hyvin henkilökohtainen elokuva, josta jokainen tunnistaa ainakin osan itseään. Toivottavaa on, ettei sen ruotsinkielisyys karkoita kotimaisia katsojia.