1910-luvun puolivälissä viidenkympin rajapyykin ylittänyt taiteilija Helene Schjerfbeck (Laura Birn) elää Hyvinkäällä, vanhasta Olga-äidistään (Pirkko Saisio) huolehtien. Taakse on jäänyt entinen elämä boheemeissa piireissä, mutta Helene maalaa silti, koska hänen on pakko. Paluu julkisuuteen tulee, kun taidekauppias Gösta Stenman (Jarkko Lahti) ja intohimoisesti maalaustaiteeseen ja varsinkin Helenen maalauksiin suhtautuva metsänhoitaja Einar Reuter (Johannes Holopainen) saapuvat pyytämään tältä teoksia näyttelyyn. Miesten yllätykseksi niitä löytyy kokonaista 159 kappaletta. Samalla kun Stenman suunnittelee suuria, Helenen ja Einarin suhde kasvaa ammatillisesta ystävyydeksi, mutta ei lopulta etene Helenen haluamaan suuntaan.

Kaikki on päällisin puolin kunnossa Antti J. Jokisen elokuvassa Helene. Sen jokainen kuva tulvii taidetta ja alleviivaa sen vakavuutta, taiteilijan työ on itsensä sisuksen repimistä näkyville, mutta valkokankaalta se tunteen palo ei välttämättä välity. Jokisen ja Marko Leinon tositapahtumien inspiroima käsikirjoitus pohjaa Rakel Liehun 2003 fiktioromaaniin, jossa taiteilijan elämää kerrattiin monologin keinoin, ja sama harras painotus tuntuu jääneen myös elokuvaan päälle. Taitavasti kameransa kanssa operoiva Rane Ronkainen kuvittaa Helene Schjerfbeckin (1862–1946) elämän muutaman vuoden ajanjaksoa hitaasti ja haudanvakavana, samalla tavalla kuin henkilöt epookissa sanovat sanottavansa. Myös Kirka Sainion eteerinen musiikki sopii kuviin kuin väri kankaalle. Kaikessa painottuu eritoten se, että koska taide on vakava asia, nyt tehdään vakavaa elokuvaa. Ja kuten taide-elokuvien kirjoittamattomiin sääntöihin tuntuu kuuluvan, myös Helene on hitaasti artikuloituja sanoja, tuijottelua kaukaisuuteen, pitkiä taukoja ja merkitseviä katseita.

Laura Birn tekee taatun hyvää työtä Helenenä, jonka sisäinen palo jää hyvästä tulkinnasta huolimatta kaiken ulkoisen tilpehöörin alle. Elokuvatekijöillä on kyllä keinonsa näyttää myös näkymätön, mutta jostain syystä Jokinen ei näitä työvälineitä käytä, vaan vieraannuttaa entisestäänkin antaen Birnin kertojaäänen täyttää ne pitkät pysähtyneet hetket, joissa ei katsojan ymmärryskykyyn luoteta. Johannes Holopainen jää Einarina Birnin Helenen varjoon. Pirkko Saision ja markkinahenkisen Jarkko Lahden lisäksi tärkeä osansa on myös Kirsta Kososella Helena "Wester” Westermarckina, Helenen nuoruuden ystävänä. Eero Aho piipahtaa kuvissa Helenen Magnus-veljenä.

Ammattimaisen vakavasti toteutettu henkilökuva yhdestä maamme kehutuimmasta taiteilijasta jää etäiseksi. Pensselin vedot ovat tarkkoja ja värit oikein, mutta ihminen taiteen takana vain varjo.