Grace Davis (Tracee Ellis Ross) on ylistetty ja palvottu laulaja, diiva sanan varsinaisessa merkityksessä, joka ei hetkeäkään epäile omia kykyjään. Maggie Sherwood (Dakota Johnson), Gracen assistentti, taas on pomonsa täydellinen vastakohta, kaikille kiltti pikku puurtaja, jonka suurin haave olisi vielä joskus nousta tuottajan pallille, ja yhteistyössä artistien kanssa luoda maailmaan mukavaa musiikkia. Gracen manageri Jack (Ice Cube) haluaisi vain massia ja suojattinsa ottavan eläkepaikan Las Vegasista Celine Dionin tapaan, mutta artistilla on mielestään vielä laulu jos toinenkin laulamatta. Muutaman mutkan jälkeen parivaljakon urien jatkot risteävät uhkaavasti, eikä hommaa ainakaan helpota Maggien läheinen tuttavuus mukavan trubaduurin, David Cliffin (Kelvin Harrison Jr.) kanssa.

Viimeksi hauskalla Late Night -komedialla (2019) (jossa yllätys, yllätys, oli myös itsekeskeinen talkshow-juontaja ja tämän kärsivä appari) ilahduttaneen Nisha Ganatran The High Note on niitä täysin riskittömiä ja sieltä yli missä aita on matalin -draamakomedioita, joiden seuraamisessa ei juurikaan yläpäätä kaivata. Kaikki musiikkimaailmaa sivuavien elokuvien kliseistä kierrätetään uskollisesti, ongelmat ja ratkaisut tulevat tyystin oppikirjan mukaan, eikä löysän tarinan lopputulemaa voi olla arvaamatta jo alkutekstien aikana.

Flora Greesonin esikoisenaan kirjoittama The High Note on pahasti ylipitkä ja tarpeettomasti venytetty liibalaaba, jonka tekijä lienee tuskin koskaan edes vierallut levyttävien artistien studiossa tai takahuoneissa. Tuottajan ammatista annetaan tyystin lapsellinen kuva, samaten kuin musikanttien suihin kirjoitettu "hauska" läppä, jollaista sen kuvittelisi olevan, jos itse olisi vielä ala-asteella. The High Notella olisi hyvinkin voinut olla paljonkin sanottavaa tämän päivän synteettisestä musiikista ja paholaisen keksimästä autotune-ilmiöstä, jolla saadaan lahjattomimmatkin vokalistit kuulostamaan edes joten kuten siedettävältä.

Siirapilla sivellyn pullavan ehdoton valopilkku on tv:n suositusta draamakomediasta Black-ish tutun Tracee Ellis Rossin halkeamispisteeseen saakka itseään täynnä oleva Grace, jonka sutkaukset ja insultit osuvat muita useammin kohteeseensa.

Fifty Shades -trilogiassa (2015, 2017, 2018) itselleen mahdollisimman latkun alku-uran laskelmoinut Dakota Johnson on niin puhtaan symppis ja sydämellinen, ettei nuoren naisen puhtoisia tarkoitusperiä ole syytä epäillä hetkeäkään. Sitä vain ihmettelen, että millä ilveellä tälle tyystin keskinkertaiselle mutrustelijalle, jonka ilmerekisteri on tasan kahden vedon mittainen, yleensäkään enää tarjotaan töitä? Kelvin Harrison Jr. tekee ihan ookoo roolin päänaisten välissä. Monissa liemissä ja genreissä keitetyt veteraanit Eddie Izzard ja Bill Pullman aavistuksen piristävät meininkiä, ensin mainittu ikääntyneenä rockstarana Danina ja jälkimmäinen Maggien radiojuontaja-isänä. Dakota Johnsonin todellinen äiti, näyttelijätär Melanie Griffith nähdään "nokkelasti" valokuvassa Maggien edesmenneenä äitinä.

Löysäksi jäävä sovitus, jolla olisi ollut mahdollisuudet vaikka mihin.