Jack (Matt Dillon) on melkein kuin kuka tahansa meistä. Taitelijaluonne, joka intohimoisesti haluaa rakentaa oman mestariteoksensa. Kanssaihmisistään Jack tosin poikkeaa siinä, että hän on sarjamurhaaja, jonka taide on kuolema ja materiaalina ihmiset.

Tanskalainen elokuvan kauhukakara Lars von Trier on uransa alusta alkaen seurannut omia outoja polkujaan, eikä herran uusin, sarjamurhaajakuvaus The House That Jack Built, tee poikkeusta.

12 vuoden ajan insinöörin tarkkuudella veritekojaan suorittavan Jackin elämää ja murhia seuraava elokuva kommentoi ja pohtii myös maailma menoa aina historiasta nykypäivään ja kauemmaksikin. Jenle Hallundin kanssa käsikirjoituksen tehneen von Trierin ajatuksille äänen antavat paitsi Jack, myös tämän kanssa tapahtumia kommentoiva Verge, Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän Virgilin vastine, opas, joka ohjaa Jackia matkalla läpi kiirastulen, helvetin ja paratiisin.

Viiteen episodiin, tapaukseen ja epilogiin jaettu The House That Jack Built pitää von Trier -fanit tyytyväisenä, joskin surrealistisiin mittoihin laajenevat outoudet voivat heidänkin tapuksessaan ylittää jo rajan. Tavallisemmille elokuvissakävijöille provokaattorin detaljirikas esitystapa jäänee nopeasti oman itsensä erinomaisuuden vangiksi. Von Trier lainaa ja modifioi kuvastoa laajalta kentältä ja osansa saavat niin kirjallisuus (em. Dante sekä erityisesti Goethen Faust), arkkitehtuuri, populaarikulttuuri ja varsinkin (natsi)saksan historia.

Yhdessä kohtauksessa ohjaaja liittää osaksi Jackin tarinaa myös omat aikaisemmat elokuvansa montaasissa, jonka voi halutessaan nähdä vaikkapa metakommentaarina von Trierin omasta näkemyksestään itsestään artistina ja taiteen luojana. Kuinka vaan, syvällisten ajatusten ystävä saa pian huomata elokuvan nihilistisen julman ja avoimen misogynistisen vihan olevan liikaa, kun taas elokuvaväkivallasta innostuva kokee liki kolmetuntisen matkan paikoin äärimmäisen tylsäksi ja tekotaiteelliseksi.

Teknisesti The House That Jack Built on varmaotteista työtä. Kameran takana operoi Manuel Alberto Claro, editoinnista vastaavat Molly Malene Stensgaard sekä Jacob Secher Schulsinger, ja musaraidalla soivat sulassa sovussa niin Wagner, Vivaldi, Bach kuin David Bowiekin. Loppubiisinä kuullaan mikäs muu kuin David Johanssenin Hit the road Jack.

Monissa liemissä keitetty ja uransa aikana moniin hyviin rooleihin venynyt Matt Dillon tekee Jackista yhden sarjamurhaajagenren persoonallisimmista ilmestyksistä, selkeästi sekopäisen psykopaatin, mutta samalla oudon kiehtovan karaktäärin, jonka aivoituksia haluaisi edes yrittää ymmärtää. Jack kun on täynnä analyyttisiä ajatuksia ja pohdittuja perusteluja edesottamuksilleen. Ilman Dillonin sisäistettyä roolityötä The House Jack Built olisikin voinut jäädä pelkäksi kokeelliseksi kuriositeetiksi nyt ansaittujen tunnustusten ja (pahan) maineen sijaan. Pehmeällä äänellä artikuloiva Bruno Ganz on Jackin opas ja kumppani Verge, ja uhreina nähdään mm. Uma Thurman, Riley Keough, Siobhan Fallon Hogan sekä Sofie Gråbol. Jeremy Davies on vääriä luoteja Jackilla myynyt Al, David Baille Jackin ystävä S.P., Jack McKenzie autokorjaaja Sonny ja Edward Speelers poliisi.

Syystäkin maksimi-ikärajan K-18 saanut poikkitaiteellinen näkemys sarjamurhaajan arjesta löytää kyllä katsojansa, mutta kovinkaan hyväksi elokuvaksi sitä ei tässä nyt tohdi kutsua.