Kun kaukana keskellä käymättömiä korpimaita Kanadan Manitobassa tapahtuu timanttikaivoksessa räjähdys, joka jättää pari tusinaa työntekijöitä ansaan maan alle, rekkamies Jim Goldenrod (Laurence Fishburne) tarvitsee nopeasti avukseen rämäpäisiä kollegoita. Sellaisia tyyppejä, kuten Mike McCann (Liam Neeson) ja tämän Irakin sodan veteraani-velipoika Gurty (Marcus Thomas) kuljettamaan pelastukselle elintärkeitä instrumenttejä tapahtumapaikalle. Mukaan vaaralliselle reissulle yli jäätyneiden järvien ja vyöryherkkien vuorensolien lähtevät myös paikallinen kovapää naiskuski Tantoo (Amber Midthunder) sekä kaivosyhtiön tarkkailija Tim Varnay (Benjamin Walker). Kun ryhmälle selviää, että on myös tahoja, jotka eivät halua operaation onnistuvan ja ovat valmiita vaikka sabotaasiin, hommaan tulee vahva kalman haju.

1990-luvun alussa The Young Indiana Jones Chronicles -sarjalla kirjoittajanuraansa aloitelleen Jonathan Hensleighin matka Hollywoodissa on ollut sanalla sanoen kuoppainen. 1995 Die Hard - Koston enkeli sementoi miehen mainetta eikä pahaa tehnyt seuraavakaan kirjoituskeikka, Michael Bayn Armageddon (1998). Hensleigh hyppäsi itse ohjaajanpallille kirjoittamissaan elokuvissa The Punisher (2007) sekä omalla tavallaan mainossa mafiapätkässä Kill the Irishman (2011), jonka jälkeen onkin ollut hiljaisempaa. Vuoden 2017 elokuvan Jumanji: Welcome to the Jungle adaptoinnin jälkeen Henslegh ohjaa jälleen itse, mutta The Ice Road on paikoin niin väsynyttä ja vetelää väkisin vääntämistä, että olisi saanut jäädä tekemättä.

Kokonaisuus on kuin telkan turpea Rekkakuskit jäällä -sarja, johon on ympätty räjähdyksiä ja ammuskelua ilman sen suurempia ambitioita, kunhan nyt luotetaan irkkukarhu Neesonin karismaan ja väännetään sen verran toimintaa tasaisin väliajoin, ettei kuvat nyt tyystin valkokankaalla pysähtele. Jollain tasolla Hensleighillä lienee ollut tarkoitus kuvittaa itsemurhatehtävää samaan tapaan kuin Henri-Georges Clouzot elokuvassaan Le Salaire De La Peur (The Wages of Fear, 1953) tai sitäkin enemmän kuin William Friedkin sen tiukkaa ja hikistä uusioversiota Pelon palkka (Sorcerer, 1977). Päälleliimatulta taas vaikuttaa ylimääräisen draaman tuominen kuviin Neesonin Miken veljen Gurtyn kärsimän post-traumaattisen stressin (PTSD) ja afaasian muodossa. Muutamiin ohikiitäviin hetkiin Hensleigh saa rakennettua isompaakin jännitystä, mutta jokainen komeampi toimintakohtaus kuorrutetaan niin paksuilla digiefekteillä, että realisimi sulaa kuvista pois kuin rekan renkaiden alla rakoileva huhtikuinen jää. Muutama pinna on kuitenkin annettava Clint Eastwoodin luottokuvaaja Tom Sternin luomista visioista, Douglas Crisen editoinnista sekä Max Arujin dramaattisesta musiikista. Tarkkasilmäiset bongaavat myös pikkunokkelan yhteyden Transformers -leffoihin.

Vaikka on jo vuosia puhunutkin päättävänsä toimintaelokuvissa pomppimisen, tuntuu Liam Neeson jatkavan uskollisesti valitsemallaan tiellä. Mike McCann ei tuo herran hahmogalleriaan oikeastaan yhtään mitään uutta, kyseessä kun on jälleen kerran matalalta muriseva, tappelutaitoinen oikeuden puolustaja, joka kykenee tarpeen vaatiessa vaikka kuinka yli-inhimillisiin ihmetekoihin. Belgialaisnäyttelijä Marcus Thomasin tehtäväksi on jäänyt kerätä katsojilta sympatiapisteitä kommunikaatiorajoitteisena ja lemmikkirottaansa Skeeteria hellyttelevänä Gurtyna. Natiivinäyttelijätär Aber Midthunder tuo kuviin aavistuksen eksotiikkaa, ja Neesonin kanssa veteraaniluokkaan laskettava Laurence Fishburne hyppysellisen lisäkarismaa. Tv-naama Benjamin Walker on ikävä Varnay ja Matt McCoy kaivoksen omistavan Katka-yhtiön isopomo Sickle. Holt McCallany on kaivosmiesten kymppi Lambard.

Tasapaksua toimintaa ilman sen suurempaa kunnianhimoa, juuri sitä samaa pullaa, joita kuvan kurko Liam Neeson tekee muutamankin vuodessa.