Kierrätys on ylevä aate ja niitä ainoita asioita, joilla voimme hankkia lisäaikaa planeettamme olemassaololle, mutta elokuvan tekijöille se ei välttämättä ole se paras tapa suojella luontoa.

Upeista luontodokumenteistaan Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2016) tutuksi tulleen parivaljakon, ohjaaja/tuottaja Marko Röhrin ja säveltäjä Panu Aaltion Luontosinfonia on pieni pettymys.

Edellä mainittujen elokuvien materiaalia kierrättävä ja niiden ylijääneistä kuvista koostettu kimara kuvamateriaalia, jonka taustalle on liitetty Metsän- ja Järven tarinoiden Suomi 100 -juhlavuoden konsertti. Erkki Lasonpalon johtama Vantaan viihdeorkesteri solistinaan Johanna Kurkela sekä Grex Musicus - kuoro, luo taustalle Aaltion paikoin valloittavan upean sinfonian, mutta kokonaisuus ei silti jäsenny riittävän yhtenäiseksi eikä kasva osiensa summaksi.

Teemu Liakan kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan upeita, mutta leikkaajat, Aapo Lettinen ja Benjamin Mercer, ovat joutuneet käyttämään myös Metsän- ja Järven tarinoista ylijäänyttä materiaalia, joka ei ole teknisiltä standardeiltaan tasalaatuista. Kuvia on tosin kertynyt 12 vuoden ajalta, joten osa softeista otoksista selittyneen myös tekniikan muuttumisella paremmaksi ajan saatossa.

Aaltion vahvasti visuaalisuutta korostava musiikki on osiin jaettu, mutta tarpeen vaatiessa mahtipontinen ja leikkisä sävellystyö osuu vain osittain kuvien tahtiin, taustoittaen sammakoiden joukkotappelua ja muutamankin lintulajin nahisteluja, joiden aikana lyömäsoitinvetoiset osiot jyskyttävät toiminnallisempia teemoja.

Yhtä kaikki, 75 minuuttia pelkkää musiikkia ja luontokuvia ei pelitä parhaalla mahdollisella tavalla elokuvateatterissa, vaan vaatisi elävän tilaisuuden, jotta suuren orkesterin kosketus tulisi henkilökohtaisemmaksi.