Dokumenttielokuvillaan Miesten vuoro (2010) ja Äidin toive (2015) menestystä kansainvälisestikin hankkineen ohjaaja Joonas Berghällin uusi elokuva, Miehiä ja poikia, jatkaa temaattisesti samalla linjalla.

Seitsemän supisuomalaista miestä avaavat elämäänsä suoraan kameralle, satuttavimpiakaan asioita salaamatta. Monologit paljastavat karuja kohtaloita, lapsen kuolemasta työuupumukseen, särkyneistä ihmissuhteista lasten kaipuuseen ja siihen perisuomalaiseen perimään, alkoholismiin. Kaikesta maskuliinista äijyydestään huolimatta suomalainen mies on myös syvästi tunteva, rakkautta kaipaava ja sitä myös antava elämänmuoto, jolle Miehiä ja poikia antaa nyt äänen.

Suomalainen mieshän ei tunnetusti paljoa puhu syvimmistä tunteistaan ja kokemistaan kolhuista, varsinkaan julkisesti, mutta Berghällilla on taianomainen taito saada mörököllit avautumaan ja päästämään katsojat suoraan sisään. Mies laittaa toki myös itsensä peliin, ja kertoo avoimesti uransa rankimmista ajoista, joita varjosti totaalinen väsymys ja läheisen traaginen poismeno.

Tarinoiden temaattisena lankana kulkee fakta, että jokainen mies on myös jonkun poika, ja niinpä traagisiakin asioita avataan kummankin näkökulmasta. Surullisista, kyynelten värittämistä kertomuksista huolimatta elokuva on yhtä aikaa myös jotenkin rauhoittava, ja lohdullinen jopa, omanlaistaan terapiaa niin valkokankaalla nähtäville isille ja pojille kuin myös katsomossa omien murheidensa kanssa painiskeleville.

Kaunis, koskettava ja syvältä kouraiseva elokuva menetyksistä, onnistumisista ja siitä, millaista on olla mies.