Napoleon Bonaparte (Joaquin Phoenix) nousi Ranskan vallankumouksen aikaan 1790-luvulla nerokkaasta sotataktikosta aina maan keisariksi saakka. Tyrannimaisen hallitsijan päätösten takana vaikutti vahvasti myös hänen ensimmäinen vaimonsa ja elämänsä rakkaus Joséphine (Vanessa Kirby).

Mahtavia spektaakkelielokuvia uransa aikana jo useampiakin tehnyt Ridley Scott jatkaa valitsemallaan tiellä. Napoleon on yhtä aikaa vanhan koulukunnan sotaepookki kuin myös nykytekniikkaa taitavasti hyödyntävä suurelokuva yhdestä historian nimekkäimmästä johtajasta, jonka elämän on elokuvaksi kirjoittanut David Scarpa.

Tyylilleen uskollisena Scott tykittää valkokankaalle massiivisia taistelukohtauksia, joissa ei yksityiskohdista ole tingitty tiippaakaan. Teknisesti briljantin kokonaisuuden takana ovat alan ammattilaiset kuten 11 kameran armeijaa komentanut pääkuvaaja Dariusz Wolski, leikkaajat Claire Simpson ja Sam Restivo sekä hienon scoren tapahtumien taustalle luonut säveltäjä Martin Phipps.

Se, mikä töksähtelee, on pitkät dialogikohtaukset Napoleonin ja Josephinen välillä, joihin Scott ei ole jostain syystä saanut luotua tarpeellista kiihkoa ja intensiteettiä. Scarpan käsikirjoitus siirtyy maineteosta ja valloituksesta toiseen vauhdilla, eikä loppupeleissä edes kerro päähenkilöstään yhtään sen enempää kuin mitä kansakoulussa opetettiin. Ahdistunut pieni mies hakee sotimisellaan lisää pituutta ja hyväksyntää vaimonsa silmissä.

Joaquin Phoenix lataa tuttuun tapaansa rooliinsa kaiken, mitä löytyy, mutta itsevarmuuttaan sotimalla pönkittävään mieheen on hankalampaa samaistua. Vahva vastapaino Phoenixin ongelmakimpulle on Vanessa Kirbyn Joséphine, jonka kirjeenvaihto Napoleonin kanssa muodostaa tarinan juonellisen selkärangan. Tahar Rahim on vallankumousajan tärkeä poliittikko Paul Barras, Ben Miles Napoleonin läheinen neuvonantaja Caulaincourt, Matthew Needham velipoika Lucien Bonaparte ja Rupert Everett Wellingtonin herttua.

Napoleon on visuaalisesti komea historiallinen sotadraama, mutta esimerkiksi ohjaajansa mestarillisen Gladiaattorin (2000) tasolle se ei emotionaalisena kokemuksena nouse.