Kesäinen päivä jossain päin Suomea ja sekalainen sakki erilaisia ihmisiä tien päällä. Sisarukset matkalla lentokentälle, pariskunta menossa muistamaan tytärtään, koomikot kiirehtimässä keikalle ja ensihoitajat tietokilpailuun. Tiellä ovat myös puolisonsa tuhkia muassaan kuljettava vanhus, mandariinikiinaksi ajatteleva ja huumesieniä popsiva koira, sekä mystifioitu kulkuri, jolla on kryptinen viesti.

Kaisa El Ramlyn esikoispitkänä ohjaama ja käsikirjoittama Pakoja ja haaveita on kokeellinen tie-elokuva, jossa näkyy tekijänsä vahva tausta teatterista, jonne se olisi ollut parasta myös sijoittaa.

Irrallisista episodeista koostuvaa tarinaa yhdistää sen henkilöt, vaikka ontuen risteävät kohtalot eivät nivoudukaan kokonaisuudeksi edes irvistelemällä. Ylikirjoitettujen ja -näyteltyjen kohtausten katalyyttinä toimii niin lähtö, lopetus (ihan kirjaimellisestikin) kuin se viimeinen finaalikin, kuolema. Draamakomediana myytävä, mutta huumorille allerginen Pakoja ja haaveita on myös teknisesti vaatimaton esitys, joka ei edes yritä hyötykäyttää elokuvainstrumentin tarjoamia mahdollisuuksia hyväkseen. Katsoja istutetaan autoon, jossa ihmiset puhuvat ja huutavat ja vaikka korulauseiden taakse onkin yritetty rustata monimerkityksellisiä metaforia, punaisista langoista nivottu kerä jää finaalissa tyystin hajalleen. Mukaan on tungettu vielä yksi psykedeelinen animaatiojaksokin.

Kokeellisuus ei koskaan ole paha asia, mutta tekijöiden soisi edes hetken miettivän, miten testiyleisöksi pakotettu, maksava katsoja onnistuu sisäistämään luojan omassa päässä vahvasti resonoineet ajatukset ja visiot millään tasolla toimivaksi kokonaisuudeksi?

Takaseinään saakka tulkituissa rooleissa nähdään tuttuja ja tuntemattomampia näyttelijöitä, kuten Robert Enckell, Dick Idman, Lasse Karkjärvi, Hannu Kivioja, Erja Manto, Sari Mällinen, Ingela Olsson, Jarkko Pajunen, Aliisa Pulkkinen sekä maanisesti hekotteleva Erkki Saarela.

En tiedä, kuinka paljon El Ramly on antanut komeljattareilleen ns. löysää, eli mahdollisuuden improvisoida, mutta vaikka jokainen laini, purske ja sen vastareaktio olisivatkin millillleen kirjoitettua, lopputulos olisi aina sama. Nyt kokemus vertautuu amatöörien improteatteriin, jossa ainoastaan lavalla on ns. kova meno.