Scott (Will Ferrell) ja Kate Johansenilla (Amy Poehler) on syytä iloon, sillä pariskunnan silmäterä, tytär Alex (Ryan Simpkins) on juuri valittu huippuhyvään yliopistoon. Illuusio onnesta kuitenkin romahtaa, kun paljastuu, että pikkukaupungin ketale viskaali Bob (Nick Kroll) peruu tytölle luvatun stipendin, eikä puuttuvien massien hankinta onnistukaan Las Vegasissa, kuten oli hätäpäissään suunniteltu. Perse auki Johansenien on pakko lyöttäytyä yhteen peliongelmaisen naapurin, Frankin (Jason Mantzoukas), kanssa, ja pistää pystyyn pimeä kasino, laiton uhkapeliluola, joka alkaakin nopeasti tuottamaan huimia voittoja. Menestys vetää kuitenkin myös pimeämmänä puolen huomion, sellaisten kuin mafiapomo Tommyn (Jeremy Renner), joka haluaa menestyvän bisneksen itselleen.

Jonkinmoiseksi hitiksikin nousseen, Seth Rogen -vetoisen Naapurit -komedian (2014) ja sen heikomman jatko-osan Naapurit 2 (2016), tekaisseen Andrew Jay Cohenin Pimeä kasino on perusvehiikkeli Will Ferrelille, joka saa yllin kyllin tilaa irrotella tutuilla otteilla.

Cohenin ja Brendan O`Brienin rustaama premissi on monin tavoin tuttua turinaa ja komedioiden peruskauraa, joka tulvii leffalainoja niin Terminatoreista kuin luonnollisestikin myös Martin Scorsesen mestarillisesta Casinosta (1995). Vaan se, mikä konekivääriläppään ja kivuliaaseen kolhimiseen luottavan leffan nostaa tuhansista kaltaisistaan ainakin aavistuksen ylemmäksi, on hyvät pääosanesittäjät.

Will Ferrellin maneerit toki jakavat katsojat tarkkaan kahteen kastiin, mutta jos miehen ylilyönnit ja irtiotot osuvat nauruhermoon, passelin mittaiseksi (89 minuuttia) jätetty sekoilu viihdyttää varmasti. Ferrellin rinnalla päävastuun jakaa räväkkä Amy Poehler, joka ei jää missään vaiheessa varjoon, varsinkaan, jos törkeyksien viljelemisestä tulee kyse. Kolmantena pyöränä hauskuttaa Jason Mantzoukas, jonka Frank on monella tavoin myös elokuvan koskettavin ja tunnistettavasti aidoin hahmo miehenä, joka on valmis mihin tahansa, saadakseen vaimonsa Rainan (Michaela Watkins) palaamaan takaisin. Jeremy Renner ei paljoakaan valkokangasaikaa saa, mutta tuo silti pottiin oman panoksensa.

Ei likikään sellainen klassikko, jonka laineja heitellään vielä vuosienkin kuluttua, mutta puolitoistatuntia ronskia läppää ja hassusti hurmeista väkivaltaa viihdyttävät kyllä kestonsa.